Syvissä vesissä

Vierailimme eilen yhteensä viidessä koulussa. Kaikki tämä tapahtui parin tunnin sisällä, eli pidimme melkoista tahtia yllä. Jokaiseen kouluun oli jotakin erityistä asiaa, kävimme muun muassa tervehtimässä muutamia kummilapsia omissa kouluissaan ja sopimassa henkilökunnan kanssa ylimääräisestä ruokailusta koulupäivän aikana. Osa lapsista ei syystä tai toisesta saa kotonaan ruokaa, joten heille yritetään järjestää päivittäinen ruokailu vielä ennen kuin he lähtevät koulusta kotiin, jotta he jaksaisivat taas seuraavaan aamuun. Vaihtoehtoisesti välipalaa voidaan tarjota heti aamulla kouluun tullessa, jotta lapsi jaksaisi opiskella lounaaseen asti. Ruoka-avun toteuttamiseen yritetään löytää koulusta joku luotettava henkilö, jotta lapsi varmasti saisi kipeästi tarvitsemansa ekstra-aterian päivittäin.

Kouluvierailut ovat meidän kannaltamme erittäin valaisevia. Olemme tietysti kuulleet paljonkin siitä, millaista koulunkäynti käytännössä on eri paikoissa, mutta on aivan eri asia nähdä se omin silmin. Valtion koulut ja yksityiskoulut eroavat toisistaan jonkin verran. Yksityiskoulujen täytyy yrittää pitää tiettyä tasoa yllä, jotta oppilaita riittäisi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö yksityiskouluissakin käytettäisi esimerkiksi keppiä kurinpitovälineenä. Koulun johto voi vakuuttaa, ettei lapsia lyödä, mutta nämä juhlapuheet eivät aina kerro todellisuudesta.

Satuimme näkemään eräässä valtion koulussa palasen melko ankeaa todellisuutta. Kävimme kuurojen luokassa sopimassa opettajan kanssa erään kummioppilaan ruoka-avusta. Tässä luokassa työskentelee kaksi opettajaa, ja heistä vain toinen oli tällä kertaa paikalla. Oppilaat olivat innoissaan tulostamme, mutta vaikuttivat muuten melko apaattisilta. Kuulimme, että he ovat normaalisti iloisia ja juoksevat jo ovella vierailijoita vastaan. Eräs heistä siirteli pulpettiaan ympäri luokan takaosaa, eikä jaksanut odottaa, kun hoidimme asiaamme opettajan kanssa. Opettaja menetti hermonsa oppilaan levottomuuden takia ja uhkasi lyödä. Hän huusi samalle oppilaalle useampaan kertaan. Meille hän tokaisi päätään osoittaen, että kun tällä oppilaalla ei ole älyä, niin minkäs teet. Hänen lähestymistapansa nostatti meissä kierroksia. Pohdimme jälkeenpäin, miksi hän huusi kuurolle oppilaalle. Miksei hän käytä viittomakieltä tai kommunikoi jollakin muulla ymmärrettävällä tavalla? Mistä hän voi tietää, että lapsen levottomuus johtuu nimenomaan älyn puutteesta? Oletin ilman muuta, että hän on kouluttamaton, eikä hänen lähetysmistapansa siksi ole paras mahdollinen. Se selittäisi osan hänen epäammattimaisesta käytöksestään. Saimme kuitenkin kuulla, että hän on peräti erityisopettaja, ja tiettävästi saanut kunnon koulutuksen. Tämä tieto yllätti meidät.

Jäimme miettimään opettajien arkea yleensä suhteessa tähän tapaukseen. Totuus on, että mistään päin maailmaa tuskin löytyy täydellistä koulujärjestelmää tai epäinhimillisen kärsivällisiä opettajia. Opettajina meillä on omakohtaista kokemusta siitä, että joskus hermot voivat kiristyä, kun samasta asiasta joutuu huomauttamaan useaan otteeseen. Luokat ja oppilaat ovat hyvin erilaisia: toisten kanssa ääntä täytyy korottaa useammin, toisten kanssa ei juuri koskaan. Jokaisen opettajan päreet palavat joskus, mutta olisi toivottavaa, että huutaminen ei olisi yleisin tapa kommunikoida oppilaiden kanssa. Kuurojen luokka oli meidän mielestämme oppilaiden ikätasoon ja erityistarpeisiin nähden rauhallinen. Lisäksi minusta on ymmärrettävää, että pienet oppilaat tylsistyvät, kun heillä ei ole mielekästä puuhaa työn alla. Se, että yksi oppilas siirteli pulpettiaan, riitti ylittämään opettajan ärsytyskynnyksen totaalisesti, vaikka oppilas ei edes pitänyt kovasti ääntä. Täällä oppilailta harvemmin siedetään kovin paljon ei-toivottua käyttäytymistä: joissakin luokissa rangaistus mitättömästäkin rikkeestä on lyöminen tai sillä uhkaaminen. Ei välttämättä pohdita sen kummemmin, voisiko oppilaalla olla jokin syy käyttäytymiseensä tai voitaisiinko hänen keskittymistään parantaa jollakin keinolla. Kaikesta huolimatta koulujen pihoilla parveilee iloisia lapsia. He ovat etuoikeutettuja päästessään kouluun, ja tietävät sen.

Toinen viime aikoina ajatuksia herättänyt teema on korruptio. Tähän aiheeseen törmää täällä jatkuvasti, olipa sitten kysymys vesiputken korjaamisesta tai lääkärissä käymisestä. Valtio tarjoaa tietyt lääkkeet tansanialaisille lapsille ilmaiseksi, mutta lääkäri saattaa silti pyytää niistä rahaa. Mihin tämä ”ylimääräinen” raha päätyy? Jos asiakas ei tiedä ilmaisista lääkkeistä tai osaa riittävän pontevasti vaatia niitä, hän joutuu maksamaan. Ylimääräisestä maksusta kieltäytyminen voi lisäksi johtaa siihen, että asiakasta pompotellaan paikasta toiseen, ja palvelun saaminen vie uskomattoman kauan. Pahimmassa tapauksessa asiakas ei saa lainkaan asiaansa toimitetuksi. Tästä huolimatta sairaalan seinässä saattaa lukea, että korruptiorahan maksaminen ja vastaanottaminen on kiellettyä. Samaa tapahtuu monissa virastoissa, ja jopa kouluissa. Jos oppilaan täytyy lähteä esimerkiksi kuulotutkimukseen muualle, opettaja saattaa ilmoittaa vanhemmille hinnaksi kymmenkertaisen summan todelliseen tutkimusmaksuun nähden. Vanhemmat eivät voi tietää, kuinka paljon tutkimuksen kuuluisi maksaa, joten jos he haluavat teettää tutkimuksen, heidän on maksettava kiltisti. Silloin ylimääräiset rahat todennäköisesti päätyvät opettajalle itselleen. On muistettava, että tätäkään ilmiötä ei voi mitenkään yleistää koskemaan kaikkia virkamiehiä: vain jotkut heistä käyttävät asemaansa väärin.