Safari ni hatua: Koulusysteemin jäljillä

Elokuussa päätyötämme oli pitää Suomi-koulua, mutta koska suomalaiset koululaiset aloittivat syyskuun alussa oman kansainvälisen koulunsa taas kesäloman jälkeen, olemme saaneet viime viikkoina vierailla lähettien mukana vähän siellä ja täällä. Enimmäkseen olemme päässeet Pia-ohjaajamme kanssa tutustumaan hänen työhönsä liittyviin paikkoihin. Olemme olleet mukana muun muassa vammaistoimistossa, jossa mietittiin jatkojärjestelyjä eräälle erityistarpeiselle kummilapselle. Se oli meidän kannaltamme erittäin valaiseva keikka monessakin mielessä, sillä vammaisten asema ei ole kehitysmaassa kummoinen, eivätkä useimmat perheet laita kuuroa, sokeaa, raajarikkoa tai kehitysvammaista lasta lainkaan kouluun. Tansaniasta löytyy joitakin erityiskouluja, mutta ne ovat harvassa, ja henkilökunnan asiantuntemus vaihtelee.

Olemme saaneet vierailla myös useissa kouluissa. Nämä vierailut ovat liittyneet Lähetysseuran kummilapsityöhön: olemme palauttaneet lapsia kesäloman jälkeen takaisin jatkamaan opintoja omiin sisäoppilaitoksiinsa ja käyneet tutustumassa uusiin kouluihin etsiessämme koulupaikkaa sitä tarvitsevalle. Osa Lähetysseuran kummilapsista käy kotoaan käsin päiväkoulua, mutta ne, jotka eivät voi asua kotona, käyvät sisäoppilaitosta. Tansaniassa on hyvin tavallista laittaa lapsi heti kaksivuotiaana sisäoppilaitokseen. Tällöin hän näkee vanhempansa pahimmassa tapauksessa pari kertaa vuodessa, kun koulusta on pitempi väliloma. Tämä tuntuu tietysti meistä käsittämättömältä, sillä länsimaisessa kasvatuksessa painottuu lapsen ja vanhemman välinen kiintymyssuhde. Monet täkäläiset vanhemmat kuitenkin uskovat, että lapsen on parasta päästä kouluun jo hyvin varhaisessa vaiheessa, ja ajattelevat tekevänsä parhaan mahdollisen valinnan viedessään kaksivuotiaansa matkalaukun kanssa boarding-kouluun. Joidenkin kohdalla kysymys voi olla siitä, että sisäoppilaitos on parempi vaihtoehto kuin kotiolot. Joidenkin perheiden filosofia voi olla sekin, että kun lapsi asuu koulussa, hänestä on vähemmän vaivaa.

Tansaniassa varhaiskasvatus on hyvin koulumaista: jo kolmevuotiaat istutetaan pulpetteihin tankkaamaan aakkosia. Harmi vain, että opetus perustuu pitkälti ulkoa oppimiseen, eikä siis välttämättä kanna hedelmää kovin pitkälle. Leikki ei kuulu mitenkään itsestäänselvästi päiväkoti-ikäisten koulupäivään, eivätkä he myöskään nuku päiväunia. Jotkut saattavat tosin nukahtaa omiin pulpetteihinsa, kun opiskelu käy uuvuttavaksi. Myös isompien oppilaiden kohdalla opetus perustuu pitkälti toistoon eikä oivaltamiseen. Tämä riippuu tietysti täysin opettajasta, mutta yleisellä tasolla voisi todeta, että konstruktivismi on melko vieras käsite täällä… Virallisesti opetus tapahtuu alakoulussa swahilin kielellä ja yläkoulusta alkaen englanniksi. Kaikki opettajat eivät kuitenkaan osaa kovin hyvin englantia, joten he eivät välttämättä käytä sitä opetuskielenä. Vaikka oppilaat olisivat virallisesti opiskelleet useamman vuoden ajan kaikki aineet englanniksi, heidän kielitaitonsa voi olla hämmästyttävän heikko.

Opettajankoulutus on meidän näkökulmastamme katsottuna melko heikolla pohjalla, sillä esimerkiksi esikoulunopettajat lähtevät työelämään heti kuukauden mittaisen pikakurssin jälkeen. Alakoulunopettajan koulutus kestää sentään kaksi vuotta, mutta opiskelijoiksi tulevat useimmiten ne, jotka eivät ole päässeet yläkoulun jälkeen mihinkään muualle jatko-opintoihin. Tämä on suomalaisesta luokanopettajasta tietenkin käsittämätön lähtökohta toimivalle koulusysteemille, mutta niin se vain menee. Kuten kaikkialla, täälläkin taso vaihtelee: opettajia löytyy täysin kouluttamattomista käytännössä hyvinkin päteviin pedagogeihin. Afrikkalainen koulu ei kuitenkaan kannusta oivaltavaan oppimiseen tai luovuuteen, mikä näkyy väistämättä tuloksissa. Lisäksi tottelemattoman tai oppimattoman lapsen osana on saada kepistä. Mentaliteetti on kutakuinkin ”joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa”, eli kurituksen ajatellaan olevan välttämätön osa kasvatusta. Jotkut opettajat kävelevät kouluissa ympäriinsä keppi kädessä, eivätkä arkaile käyttää sitä, vaikka paikalla olisi vierailijoita. Tämä on vaikea asia meille länsimaalaisille: emme ole tottuneet siihen, että lapsia lyödään kouluissa, emmekä näe mitään syytä puolustella tällaista rangaistusmenetelmää. Meistä on selvää, ettei pelon ilmapiiri edistä oppimista. Käytäntöön on kuitenkin erittäin hankala puuttua, sillä kysymys on opettajan arvovallasta, jota ei voi kyseenalaistaa. Kun täysin erilaiset kulttuurit kohtaavat, tämäntyyppisiltä kipupisteiltä ei voida välttyä.

Koska kaikki lapset eivät voi käydä koulua, osaavat lapset Tansaniassa arvostaa koulupaikkaansa, eikä heitä ole vaikea motivoida opiskeluun. Suomessa vierailleet tansanialaiset ovat ihmetelleet muun muassa sitä, että kouluruoka on kaikille ilmaista. Heistä on käsittämätöntä, etteivät suomalaiset lapset tutkimusten mukaan viihdy koulussa, vaikka heillä olisi kaikki edellytykset nauttia saamastaan laadukkaasta opetuksesta ja hyvistä puitteista. Tämä opetus kolahtaa myös itseeni opettajana: meillä on afrikkalaisiin kouluihin verrattuna käytössämme valtava määrä välineitä ja tukitoimia, joita pidämme itsestäänselvinä. Jostakin syystä huomiomme kiinnittyy tässäkin asiassa usein siihen, mitä ei ole, ja unohdamme sen, mitä jo on. Toisaalta on tietysti oikein pyrkiä saamaan oppilaiden käyttöön kaikki mahdollinen, koska sillä tavoin voimme parhaiten auttaa heitä. Aina ei kuitenkaan ole mahdollista saada kaikkea, ainakaan heti, ja sen tosiasian kanssa on voitava elää.

Olen ajatellut tätä asiaa erityisen paljon viime aikoina suunnitellessamme opetusvälineitä matematiikkaan tansanialaisten esikoulunopettajien kurssia varten. Näiden välineiden tulisi olla hyvin pelkistettyjä, jotta kuka tahansa opettaja missä tahansa kylässä pystyy askartelemaan niitä omien oppilaidensa kanssa. Materiaalin tulee olla sellaista, mitä löytyy kaikkialta: kiviä, risuja, kartonkipakkauksia, pullonkorkkeja. Lisäksi välineiden tulee olla idealtaan riittävän yksinkertaisia, sillä opettajat eivät yleensä ole tottuneet käyttämään mitään konkreettista opetuksen tukena. Välillä itselleni iskee turhautuminen: miten käytännössä tyhjästä voi saada aikaan mitään toimivaa? Jotain on kuitenkin keksittävä, sillä tansanialaisilla kouluilla ei ole matikkavarastoa, johon kävellä sisään etsimään sopivaa välinettä. Törmäämme jatkuvasti näitä kehitellessämme myös siihen, että pidämme jotakin tiettyä asiaa selviönä, vaikka se ei ole sitä täällä. Meidän mielestämme esimerkiksi kymppiparit ovat oleellinen osa alkuopetuksen matematiikkaa, mutta täkäläisissä valtion kouluissa ei ole välttämättä koskaan kuultukaan niistä. Jokainen väline vaatii siis tuekseen käyttöohjeet ja esimerkkejä harjoituksista. Kehittely on vielä kesken, mutta toivon, että harjoittelun loppuun mennessä olemme saaneet aikaiseksi ainakin muutaman toimivan mallin, joita kouluttaja voi käyttää apuna seuraavien opettajaopiskelijoiden kanssa. Tähän mennessä olemme askarrelleet kellotaulun, pahvikortit kymppiparien opettamiseen, murtokakkuja sekä pari erilaista matikkamuistipeliä.

Huomenna juhlimme, koska eräs Lähetysseuran kummilapsi päättää alakoulunsa. Tilaisuuden nimikin on ”graduation”, joten kysymys on suuresta juhlasta. Karu tosiasia on se, että jos näissä olosuhteissa lapsi selviää hengissä alakoulun loppuun saakka, niin juhlaan on todella aihetta. Lähdemme iloisella mielellä onnittelemaan tyttöä tästä saavutuksesta.