Suomalais-afrikkalaista kouluelämää

Kun välimatka kotiin kasvaa, pienet suomalaisuuteen liittyvät asiat alkavat tuntua merkityksellisiltä. Rakastan kirjallisuutta, ja erityisesti suomalaista kirjallisuutta, joten Suomi-koulun piristyksiä ovat yhteiset lukuhetket. Olemme jo käyneet porukalla läpi Seitsemän veljestä, ja nyt vuorossa on Kalevala. Näitä käsitellessä apuna on Mauri Kunnaksen koirakirjallisuus. Välillä tosin täytyy etenkin Kalevalan kohdalla tarkistaa, miten tarina oikeasti menikään. Heti Koirien Kalevalan alkulehdillä on kuva, jossa innokkaasti naimisiin pyrkivä Aino tavoittelee vastahakoista, alastonta Väinämöistä vedestä. Totesimme oppilaiden kanssa, että ei se ihan näin tainnut mennä. Pienet taiteilijan vapaudet eivät meitä haittaa, vaan otamme aina tarpeen tullen alkuperäisen Kalevalan käteen tarkistaaksemme yksityiskohtia.

Muukin kirjallisuus on ollut jokapäiväisessä opiskelussa hyvin edustettuna. Suomi-koulun nuorimmaisen kanssa on luettu omasta lapsuudestani tuttuja Miinoja ja Manuja, joita täältä löytyy hyvä kokoelma. Yhdessä kirjassa Miina ja Manu vierailevat täällä Victoriajärven maisemissa safarilla. Isompien kanssa olemme lukeneet läpi Elina Karjalaisen Uppo-Nallen, joka on yksi omista lempikirjoistani. Luen lastenkirjallisuutta mielelläni myös työni ulkopuolella. Alla muutama suosikkirunoni Uppo-Nallen tuotannosta:

Sukellusveneet halitulijalla

uivat syvässä merien alla.

Niitä ei näe edes liitävä lokki,

niissä on kapteeni, puosu ja kokki,

miettivät upotusasioita.

Minäpä en tahdo miettiä noita.

-------------------------------------------

Tänä päivänä tassuista laulun teen,

se liittyvi kuonoon kultaiseen.

Tämä kaikki aaltojen avulla ui

ja rannalla seisoja ihastui,

sillä tapahtuu kovin harvoin että

tulee armas ystävä pitkin vettä.

-------------------------------------------

Intän, intän ja jupitan,

väitän vastaan ja pukitan,

rähjään, räyhään ja riitelen,

vietän aikaani intellen.

-------------------------------------------

Vaikka ollaan näin kaukana Suomesta, suomenkielistä kirjallisuutta on käsien ulottuvilla ilahduttavan paljon. Vieraillessamme viime viikolla Nyakatossa pääsimme tutustumaan Lähetysseuran suomalaiseen kirjastokonttiin. Kontissa oli monta hyllymetriä kirjoja, jota tietysti tutkimme intoa täynnä. Lainasin itsellenikin monta kirjaa, sillä kotoa mukaan ottamani pokkarit olen lukenut jo aikaa sitten.

Yritämme tarjoilla lapsille kansalliskulttuuria myös musiikin muodossa. Välillä otamme siis kitaran käteen ja laulamme. Seitsemän veljeksen yhteydessä opettelimme Seitsemän miehen voiman ja Timon laulun oravasta. Tuntuu hassulta veisata täällä päiväntasaajalla perisuomalaisesta oravasta kiikkumassa kuusessa Metsolan kanteleen soidessa. Edellä mainittujen lisäksi on laulettu muitakin suomalaisia kansanlauluja ja lastenlauluja. Välillä kaipaan kotona odottavaa pianoani, koska täältä ei sellaista löydy. En ole varma, onko koko paikkakunnalla yhtäkään pianoa. Kaikeksi onneksi meillä on kuitenkin käytössämme kitara, joten Tuomas hoitaa säestämisen kätevästi sillä.

Maisteri luennoi, aiheena Suomen maisema-alueet

Kummilasten elämää

Saimme tällä viikolla vierailla Lähetysseuran ”kummitalolla” Nyakatossa, noin 10 kilometrin päässä Mwanzan keskustasta. Täällä Mwanzassa kummiohjelman piiriin on päässyt 17 lasta, jotka tarvitsevat erityistä tukea elämässään. Jokaisella on suomalainen kummi, joka lahjoittaa tietyn summan kuukaudessa lapsen hyväksi. Osa lapsista asuu kotona, mutta osalla ei ole kotia lainkaan. Kesäloman ajaksi näille kodittomille kahdeksalle lapselle on vuokrattu kummien tuella talo, jossa heistä huolehtii lastenhoitaja. Muina aikoina he käyvät sisäoppilaitosta. Lähetysseuran ja lahjoittajien tuki on lapsille korvaamatonta, sillä maassa ei ole kunnollista sosiaalihuoltoa. Huonoissa oloissa elävät lapset eivät siis automaattisesti saa minkäänlaista apua kaupungilta. Mwanzan ainoita sosiaalityöntekijöitä ovat vapaaehtoiset kaupunkilaiset, joilla saattaa olla jonkinlainen tieto oman alueensa perheiden tilanteesta. He ovat kuitenkin täysin kouluttamattomia, ja tekevät leipätyökseen jotakin muuta.

Monia lukijoita kiinnostaa varmasti se, millä perusteella lapset valitaan kummiohjelmaan. Täytyykö lapsen olla kristitty saadakseen apua? Osaan vastata tähän kysymykseen Mwanzan osalta, koska olen käynyt aiheesta keskusteluja kummiyhdyshenkilön kanssa. Kummilapset valitaan yhteistyössä Mwanzan kaupungin sosiaalitoimen kanssa siten, että Lähetysseuran suomalainen kummiyhdyshenkilö ja alueen vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä kiertävät yhdessä aluetta etsien kaikkein suurimmassa avuntarpeessa olevia lapsia. Apunaan heillä on kaupungin ylläpitämä lista, johon on merkitty perheet, joiden lapsista on jo ennestään huoli. Näin valitsijat kartoittavat, minkälaista apua kukin perhe ja lapsi tarvitsee. Se, kuuluuko lapsi johonkin kirkkokuntaan, ei vaikuta valintaan. Osa perheistä ei tunnusta mitään uskoa, osa on muslimeita tai erilaisten kristillisten suuntausten kannattajia. Tällä hetkellä on vielä sattumalta niin, että Mwanzan kummiohjelman piirissä ei ole yhtäkään evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvaa lasta.

Suomalaisten tukijoiden lahjoituksilla maksetaan lasten koulumaksut sekä hankitaan heille tarvikkeita. Esimerkiksi nyt syksyllä kummiyhdyshenkilö hankkii kaikille tarvikkeet alkavaa lukuvuotta varten. Kauppalistalla on niin koulutarvikkeita kuin kenkiä ja saippuaakin. Apu on hyvin konkreettista. Kummiyhdyshenkilön työtä on myös suunnitella lasten koulunkäyntiä. Hän miettii, mihin kouluun lapsi voisi mennä ja hoitaa käytännön järjestelyt. Käytännössä kummityö on siis pitkälti sosiaalityötä.

Koska suurin osa maan väestöstä elää länsimaisten standardien valossa huonoissa oloissa, autettavia riittää. Kummiohjelmaan ei voida ottaa kuin murto-osa apua tarvitsevista lapsista. Käytännössä kaikkien kummiohjelmaan päässeiden lasten voidaan sanoa olevan lähtöisin sietämättömistä oloista. Monet heistä ovat kokeneet hyväksikäyttöä tavalla tai toisella. Jotkut lapsista ovat joutuneet vanhempien kuoltua hankkimaan ruokaa pienemmille sisaruksilleen, ja kun rahaa maissijauhoihin ei ole ollut, on ostokset täytynyt maksaa muilla palveluksilla. Tällaiset realiteetit koskettavat joitakin lapsia jo siinä vaiheessa, kun he oppivat kävelemään.

Saapuessamme Nyakatoon meitä vastaan juoksi lauma eri ikäisiä lapsia, joilla ei ole kotia. Heistä jokaisella on rankka tausta, mutta koska he ovat päässeet kummiohjelman piiriin, heillä saattaa olla edessään parempi tulevaisuus. Ainakaan he eivät joudu olemaan kadulla, vaan saavat joka päivä ruokaa ja mahdollisuuden koulunkäyntiin. En saanut silmiäni irti kuusivuotiaista kaksospojista, joiden iäksi voisi heidän kokonsa perusteella määritellä noin kaksi vuotta. Ihmettelin myös, kuinka tällä hetkellä murrosiässä olevat tytöt ovat kyenneet vuosikaudet elättämään pienemmät sisaruksensa. Toivon, että ne ajat ovat näiden lasten kohdalta lopullisesti takana, ja edessä mahdollisuus saavuttaa koulutuksen kautta parempi elintaso. Emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta ryhtymällä kummiksi on mahdollista muuttaa yhden lapsen tai kummilapsiryhmän elämää paremmaksi. Lähetin mielessäni lämpimiä ajatuksia omalle kummilapsellemme Semiralle Etiopiaan.

Lisää tietoa kummiohjelmista löytyy osoitteesta www.suomenlahetysseura.fi.

Partio, jota en koskaan käynyt

Halusin 7-vuotiaana partioon, koska naapurin tyttökin halusi. Jo ensimmäisen kerran jälkeen tiesin sataprosenttisella varmuudella, että partio ei ole minun juttuni. Ilmoitin selväsanaisesti vanhemmilleni, että haluan harrastaa jotakin muuta, ja pian musiikki pelastikin minut partiolta. Tuosta ensimmäisestä kerrasta lähtien olen vältellyt kaikkea partiolta haiskahtavaa kuin ruttoa. Kysymys ei ole siitä, että pitäisin partiota jotenkin turhana tai tyhjänpäiväisenä toimintana, päinvastoin. Olen saanut siskoni kautta huomata, että partiossa oppii tarpeellisia taitoja, saa kavereita ja voi tuntea olevansa osa isompaa porukkaa. Partiossa tehdään ympäri maailmaa paljon vapaaehtoista työtä lasten ja nuorten hyväksi. Tästä kaikesta hienosta huolimatta minua puistatti niillä parilla kerralla, kun kävimme vanhempieni kanssa moikkaamassa siskoa suurleireillä. Eihän niillä ollut siellä kunnon vessaa, suihkusta puhumattakaan! Ja nukkuminen piti hoitaa teltassa, apua. Kun auto starttasi kohti sivistystä, huokasin helpotuksesta. Miksi kukaan hakeutuu vapaaehtoisesti sellaisiin oloihin?! Suomalainen kansallisharrastus eli mökkeily menee, kunhan se loppuu silloin, kun on vielä hauskaa. Neljäs päivä alkaa olla minun kohdallani takaraja.

Rippikoulunvetäjäurani aikana olen visusti varonut vihjaamasta, että voisin olla kiinnostunut vaellusripareista. En luultavasti olisi siellä kovin hyvänä esimerkkinä nuorille, kun omakin asenne eräilyä kohtaan on mitä on. Lisäksi tekisin työkaverit ruikutuksellani tavallistakin nopeammin hulluiksi. Onnekasta kyllä, minulle on tähän asti tarjottu vain niitä leirejä, jotka toteutetaan hyvin varustellussa leirikeskuksessa. Partiohengen puute siis luultavasti näkyy päälle päin.

Tämän johdannon jälkeen todettakoon, että Afrikka on mitä mainiointa elämänkoulua minulle. Täällä mikä tahansa wc, josta löytyy jokin pönttöä muistuttava, on ihan virallisesti luksusta. Suurimmassa osassa julkisista paikoista ja ihmisten kodeista wc:n virkaa toimittaa reikä lattiassa tai riuku ulkona. Reikä lattiassa -huussin huuhteleminen hoidetaan kaatamalla vettä käsin perään, jos siihen sattuu olemaan mahdollisuus. Wc-paperia, puhdasta vettä tai saippuaa ei mitenkään itsestäänselvästi ole tarjolla. Täällä on tapana pyyhkiä käteen, ja tästä syystä kaikki asiat pitäisi aina ojentaa oikealla kädellä. Oikea käsi on varattu syömiseen, vasen käsi takapuolen pyyhkimiseen. Kotioloissa meillä on normaalisti käytettävissämme kunnollinen vessa sekä lämmintä vettä peseytymistä varten. Ongelmallisia tilanteita syntyykin käytännössä silloin, kun ollaan jossakin muualla. Bukobasta palatessa kävin katsastamassa laivan vessan todetakseni, että selviän hyvin aamuun asti käymättä siellä. Nenäliinoja ja käsidesiä on hyvä pitää aina mukana, sillä niille saattaa tulla käyttöä. Minua on tosin kiusattu sanomalla, että tulee vielä päivä, jona ne ovat unohtuneet kotiin…!

Normaalioloissa olen kunnon tälläytyjä, mutta täällä olen joutunut joustamaan myös pukeutumis- ja kauneudenhoitonormeistani. Kun lähtee matkaan neljän hameen ja noin kymmenen paidan kanssa, eikä omassa taloudessa ole pesukonetta, tulee eteen väistämättä tilanteita, joissa todetaan vain, että ehkä tämä vihreä paita sittenkin sopii sinisen hameen ja punaisen huivin kanssa. Paras sopia, kun ei tähän hätään ole muutakaan vaihtoehtoa! Normaalisti saatan käyttää pitkätkin tovit miettien, mitkä vaatteet sopivat parhaiten yhteen. Toisaalta täällä säästyy aamuisin aikaa, kun ei ole liikaa vaihtoehtoja. Kadun ihmisiä silmäillessä tosin käy ilmi, että paikallisten mielestä kaikki maailman värit ja kuviot sopivat yhteen. Miksi siis itsekään ottaisin paineita?

Samoin kauneudenhoito on yksinkertaistunut kummasti. Jossakin vaiheessa tajusin, että kun meikkivoide loppuu, uutta ei ole ihan niin vain saatavilla – ainakaan näissä sävyissä… En ole toistaiseksi nähnyt missään mzungujen omaa meikkikauppaa. Suurin osa meille tutuista kosmetiikkatuotteista ei ole muutenkaan löytänyt tietään tänne. Mwanzan supermarketeista löytyy kyllä saippuaa ja hyvällä tuurilla shampoota, mutta siihen se sitten pitkälti jääkin. Tavallisten kosteusvoiteidenkin kanssa täytyy olla tarkkana, sillä osa niistä sisältää muun muassa vaalentavia ainesosia, joiden terveellisyyden voi jokainen päätellä itse. Spesiaalimmat tuotteet, kuten silmänympärys-, kynsinauha- ja meikinpohjustusvoiteet voi ainakin unohtaa. Siispä säännöstelen kaikkia kauneustuotteitani, ja käytän meikkiä paljon aiempaa harvemmin. Ihan hyvin se elämä sujuu näinkin. Myös hiusten suhteen olen kokenut oivaltamisen iloa: käyttämällä huivia joka kolmas päivä voi kätevästi pidentää pesuvälejä. Täällä kaikilla on muutenkin huivi päässä, joten sen käyttäminen on ihan katu-uskottavaa. Turbaanin sitominen vaatii vielä harjoittelua, mutta edistyn pikkuhiljaa. Partiolaiset ovat tosin tietysti keksineet bad hair day -huivitkin jo valovuosia ennen minua, mutta en anna sen häiritä.

Vakavasti puhuen, suurin osa ihmisistä elää täällä jatkuvissa leiriolosuhteissa. Niin mukavaa kuin partioleireily onkin, alkavat useimmat partiolaisetkin varmasti jossakin vaiheessa kaivata takaisin kotiin hiukan helpompiin olosuhteisiin. Aikansa kutakin. Vaan entäs, jos leiri vain jatkuisi ja jatkuisi päivästä toiseen? Esimerkiksi Mwanzan kukkuloilla eletään pahimmillaan vuodesta toiseen ilman puhdasta juomavettä, peseytymismahdollisuuksia, hygieenistä vessaa ja kunnollisia ruoanlaittomahdollisuuksia, sähköstä puhumattakaan. Siellä pysyvästi selviytyminen vaatii meille täysin vieraita taitoja ja kestävyyttä. Pidän paikallisia ihmisiä arjen sankareina.

Olkoon tämä matka minulle partio, jota en koskaan käynyt. Ehkä opin vielä jotain.

Paikallinen vessa sieltä luksuspäästä

Äidinkielen opiskelua kaukana kotoa

Harjoittelijoille ei pystytä aina lupaamaan suoraan omaa koulutustaan vastaavaa työtä kohdemaassa. Meidän kohdallamme oli kuitenkin jo kauan ennen lähtöä tiedossa se, että ehkä tärkein tehtävämme täällä on Suomi-koulun pitäminen suomalaisten lähettiperheiden lapsille. Etenkin suomen kielen opetusta on täällä vaikea järjestää, joten olemme täällä viettämämme kolme viikkoa opettaneet lähinnä äidinkielen sisältöjä intensiivisesti. Äidinkielen lisäksi olemme tutustuneet hieman Suomen maantietoon ja suomalaiseen musiikkiin. Kitarasäestyksellä on laulettu kaikenlaista aina Frontside olliesta Timon lauluun oravasta.

Oppilaamme käyvät täällä kansainvälistä, suomalaisittain melko vaativaa koulua. Nyt, kun he ovat lomalla kansainvälisestä koulusta, olemme käyttäneet päivät hyödyksi ja opiskelleet ahkerasti kuutena päivänä viikossa neljästä kuuteen tuntia joka päivä. Suomessa kuusipäiväinen työviikko pitkine päivineen tuntuisi koululaisen mielestä mahdottomalta ajatukselta. Täällä kuitenkin on totuttu siihen, että kahdeksalta alkaneet koulupäivät saattavat kestää viiteen asti iltapäivällä, eivätkä viikonloputkaan ole vapaita läksyistä. Tansaniassa koulu-ura alkaa varsin nuorena, sillä esikouluun mennään noin kaksivuotiaana. Suomalaista päivähoitojärjestelmää ei täällä tunneta, vaan esikoulu on keskimäärin luonteeltaan alusta asti hyvin koulumaista.

Ulkomailla asuvia suomalaislapsia palvelee etäkoulu Kulkuri, jonka kanssa mekin olemme tiiviisti asioineet. Etäkoulu lähettää oppilaille opiskelumateriaalit, joita sitten käydään läpi  itsenäisesti tai sopivan opettajan, esimerkiksi omien vanhempien, johdolla. Materiaalit on suunniteltu niin, että opetuksen järjestäminen ei vaadi opettajalta vuosien koulutusta, vaan kuka tahansa soveltuva henkilö pystyy niiden avulla opettamaan ydinasiat. Etätehtävät ja kokeet lähetetään Suomeen nimetylle opettajalle. Suomessa tehtävät tarkastetaan, minkä jälkeen ne lähetetään takaisin palautteen kera. Palaute antaa arvokasta tietoa siitä, missä lapsi on onnistunut ja mitä pitää vielä harjoitella. Toissa viikolla lähetimme etäkouluun paketin, joka sisälsi lähes puolen vuoden äidinkielen sisällöt kattavan määrän oppilaiden suorituksia. Tällä viikolla kuulimme, että paketti oli jo onnellisesti saapunut Suomeen, joskin läpimärkänä. Parin päivän kuivattelun jälkeen paperit olivat jälleen lukukelpoisia.

Uppis - iltapäivien lukuhetkien piristys

Olen huomannut, että täällä suomalaisten oppilaiden haasteena on vieraiden kielten suuri lukumäärä. Koulussa kielituntien ulkopuolella ainoa sallittu kieli on englanti. Paikalliset ihmiset puhuvat pääsääntöisesti swahilia tai omia heimokieliään. Kotona taas puhutaan suomen lisäksi varmasti sekä englantia että swahilia riippuen siitä kenen kanssa asioidaan. Lisäksi koulussa opiskellaan oppilaan valintojen mukaan vieraita kieliä. Ei siis ole ihme, että välillä kieli menee solmuun ja ajatus kulkee englanniksi. Äärimmäisen suurta iloa minulle opettajana tuottaa kuitenkin se, että lapset lukevat innokkaasti suomenkielistä kirjallisuutta. Tosiasiallisesti aktiivinen lukija menestyy usein passiivista lukijaa paremmin kaikilla äidinkielen osa-alueilla. Aktiivinen lukuharrastus näkyy erityisesti lapsen omien kirjoitelmien laadussa sekä luetun ymmärtämisessä. Isoinkaan taulutelevisio ei korvaa hyvää kirjaa, sanon minä!

Ei nimi miestä pahenna

Tansanialaisessa kulttuurissa riittää monenlaista mietiskeltävää. Viime aikoina olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, miten ihmisiä puhutellaan täällä. Täällä on tärkeää, että ihmisellä on nimen lisäksi jokin titteli. Titteli voi olla ammatti, mutta saman asian ajaa sekin, että on jonkun puoliso, äiti tai isä. Meitä on neuvottu esittelemään itsemme kaikissa tilanteissa opettajina (mwalimu / walimu), koska sillä tavalla ihmiset tietävät, miksi olemme täällä ja mitä teemme. Ammatti tuo arvostusta yhteisössä.

Ammatin lisäksi puhuttelunimi voi muodostua perhesuhteiden perusteella. Nainen, jolla on lapsia, on automaattisesti mama. Maman jälkeen lisätään usein vielä lapsen nimi, esimerkiksi Mama Neema on Neema-nimisen tytön äiti. Äitiä puhutellaan sen lapsen mukaan, joka tunnetaan, tai yleisesti vanhimman lapsen mukaan. Jos perheeseen syntyy poika, saattaa pojan nimi vakiintua äidin kutsumanimeksi, vaikka vanhin lapsi olisi tyttö. Samaa puhuttelukäytäntöä voidaan soveltaa isän suhteen, esim. Baba Neema. Mama on eräänlainen arvonimi, joten lapsen saatuaan nainen on tietyllä tavalla vakiinnuttanut paikkansa yhteisössä. Kun nainen saa lapsen, käy monesti niin, että häntä aletaan kutsua lapsen nimellä, eivätkä ihmiset edes muista hänen omaa nimeään. Jotta asia olisi mahdollisimman sekava, kutsutaan joitakin ihmisiä kuitenkin lapsista huolimatta heidän omilla nimillään lisäten etunimen tai sukunimen eteen ”mama”. Vanhempia, lapsettomia naisia voidaan myös kutsua kunnioittavasti mama-nimellä. Jossakin tilanteessa naisen nimitys voi tulla myös aviomiehen ammatin mukaan. Tällä logiikalla itse olisin mama mwalimu, opettajan rouva. Useimmiten naiselle siis vakiintuu jonkinlainen mama-alkuinen kutsumanimi, joka voi myös vaihdella tilanteen ja asiayhteyden mukaan.

Kun puhutellaan tuntematonta naista, hänestä käytetään nimitystä mama (äiti), jos hän on itseä vanhempi, ja dada (sisko), jos hän on itseä nuorempi. Jos hän lähestyy jo isoäiti-ikää, häntä voidaan puhutella kunnioittavasti bibiksi. Minuakin nimitetään toisinaan mamaksi, vaikkakin ikäni vuoksi olen useimmille dada. Maman voidaan siis ajatella olevan myös rouvaan rinnastettava yleisnimitys. Ollessamme Dar es salaamissa ostoksilla minua kutsuttiin madameksi. Tuomasta taas tuntemattomat ihmiset esimerkiksi torilla kutsuvat misteriksi, nimittipä joku torimyyjä häntä kerran johtajaksikin. Aika usein ihmiset myös toteavat toisilleen, että tuolla menee mzungu (tai wazungu, jos meitä on useampia liikkeellä).

Mzee (vanhus) on kunnioittava nimitys hiukan vanhemmalle henkilölle. Toisin kuin Suomessa, täällä kukaan ei pahastu, jos nimitetään vanhukseksi. Swahilikulttuurissa ollaan ylpeitä, kun ikää alkaa karttua. Mitä enemmän ihmisellä on kokoa ja ikää, sitä enemmän hän saa kunnioitusta. Täällä siis länsimaisen kulttuurin ihanteet, nuoruus ja laihuus, eivät ole mitään tavoittelemisen arvoista. Kun tavataan itseä vanhempi ihminen, häntä tervehditään sanomalla ”shikamoo”. Tähän tervehdykseen vastataan ”marahaba”. Yleensä olen itse se, joka saa sanoa ”shikamoo”, mutta ovatpa paikalliset lapsetkin tervehtineet minua käyttäen sitä sanaa.

Yksi lähettitalojen vartijoista tervehtii aina meidät nähdessään Tuomasta iloisesti huutelemalla ”Tomasi!” Alkuun olin vähän ihmeissäni, että minkä takia Tuomas otetaan niin iloisesti vastaan omalla nimellä kutsuen, mutta minua ei noteerata kuin kättelemällä ja toivottamalla hyvää huomenta, mikä sekin on toki suomalaisittain ajateltuna erittäin lämmin vastaanotto. Selitys tähän löytyy tietysti patriarkaalisesta kulttuurista, jossa mies on automaattisesti perheen pää. Lisäksi paikalliset valistivat minua, että täällä ei ole tapana huudella toisen miehen vaimon nimeä sillä tavalla, koska sitä voitaisiin pitää sopimattomana käytöksenä. Jos jompikumpi meistä lähtee yksin toimittamaan jotakin asiaa, ihmettelevät vartijat automaattisesti, mihin toinen osapuoli on jäänyt.

Loppuun laitan vielä muutamia kuvia viime aikojen kenkäshoppailuista:

Nämä löytyivät mwanzalaisesta kenkäkaupasta.

Tuomas osti kadunvarresta varsinaiset ekokengät: pohja on tehty autonrenkaasta ja etuosa vanhasta vyöstä.

Jännittävä laivamatka ja muita tarinoita Bukobasta

Kotiuduin tänä aamuna erittäin mielenkiintoiselta Bukoban-reissulta. Lähdimme torstai-iltana kahdestaan ohjaajani Pian kanssa kirkon naistenpäivän tapahtumaan ja viivyimme matkalla viisi yötä. Matka taittui yölaivan kyydissä halki Victoriajärven aaltojen, eikä jännitystä puuttunut. Koska olen mammantyttö pahinta laatua, jännitin laivamatkaa hiukan jo etukäteen. Jännitystä ei lieventänyt tieto siitä, että tätä reittiä liikennöivän laivan sisaralus on tiettävästi uponnut samalla matkalla joitakin vuosia sitten. Pia valmisteli  minua jo etukäteen M/S Victorian Titanic-tunnelmaan kertomalla, että laivalle myydään ensimmäisen, toisen ja kolmannen luokan lippuja. Ensimmäisen luokan lippu oikeuttaa kahden hengen hytin makuupaikkaan ylimmällä kannella, toisen luokan lippu kuuden hengen hytin makuupaikkaan vähän alempana ja kolmannen luokan lippu istumapaikkaan kaikkein alimpana. Kolmannessa luokassa ei välttämättä uni tule kovin helposti silmään koko yönä, sillä samassa tilassa on hirveä määrä ihmisiä. Hyvällä tuurilla vierustoveriksi voi sattua vaikka omistajansa mukana matkustava kana tai joku muu eläinkunnan edustaja. Mennessä meillä oli ensimmäisen luokan liput, joten matka sujui erittäin rauhallisissa merkeissä ja nukkuminenkin onnistui mainiosti, vaikka rehellisyyden nimissä ykkösluokan hyttikin oli melko kaukana Silja Linesta tai Viikkarista.

 

M/S Victoria valmiina lähtöön

Kun laiva saapui aamulla satamaan, katselimme vaikuttuneina maisemia. Bukoba on yleisilmeeltään melko erilainen kuin Mwanza. Mwanza on perusväriltään enimmäkseen ruskea, Bukoba taas hyvin vihreä. Bukoba on tunnettu muun muassa banaani- ja teeviljelmistään, ja banaanipuita näkyykin runsaasti teiden varsilla. Ensimmäinen päivä meni majoittuessa ja ympäristöön tutustuessa. Koska me ja kaksi muuta mwanzalaista naista olimme paikallisen seurakunnan vieraina tapahtumassa, saimme nauttia heidän vieraanvaraisuudestaan koko reissun ajan. Majoituimme seurakunnan naistenkeskuksessa ylhäällä kukkulalla, lyhyen matkan päässä keskustasta. Maisemat olivat erittäin hienot, kuten kuvista näkyy. Ehdimme heti ensimmäisenä päivänä tutustumaan keskustan kauppoihinkin. Vaikka Bukoba on väkiluvultaan paljon Mwanzaa pienempi paikka, on keskustassa paljon nähtävää ja shoppailtavaa. Bukoba on käsityökaupunki, joten hamstrasin vähän paikallisten tekemiä käsitöitä tuliaisiksi Suomeenkin. Joitakin reissun ostoksia näkyy alla olevissa kuvissa. Hinnat olivat varsin kohtuullisia, kunnon pukukankaat maksoivat noin 5-10e/kpl ja esimerkiksi pashmina-huivi 6e. Palattuamme ostosreissulta päädyimme vielä sattumalta todistamaan bukobalaisen kuoron kenraaliharjoituksia seuraavan päivän kuorokilpailua varten. Fiilistelin tietysti ihan innoissani mukana.

Bukoban maisemia

Majoituspaikkamme

Majoituspaikkamme hieno, erittäin hyväkuntoinen kirkko

Kirkon kolehtikuoret (jokainen seurakuntalainen laittaa kuoreen haluamansa määrän tukea seurakunnalle)

Shoppailun satoa: vaatekankaat

Laukku ja pashmina-huivi

Lauantai ja sunnuntai täyttyivät tapahtuman virallisesta ohjelmasta. Lauantaina oli iso naistenpäivän tapahtuma, jossa tärkeät vierailijat ja hiippakunnan omat toimihenkilöt pitivät juhlapuheita. Tapahtuman teemana oli muistuttaa naisia vaarallisista asioista, jotka vievät helposti mukanaan ja aiheuttavat pahaa. Näitä asioita olivat muun muassa paljastava pukeutuminen, päihteidenkäyttö, löyhä moraali sukupuoliasioissa sekä varomattomuus sosiaalisessa mediassa. Juhlayleisönä oli suuri joukko naisia ja jonkin verran miehiäkin. Erityisen mukavaa oli se, että hiippakunnassa tärkeissä tehtävissä työskentelevät miehet kunnioittivat naisten tapahtumaa läsnäolollaan ja pitivät omalla vuorollaan puheita. Välissä kävimme nauttimassa juhlaruoan seurakunnan koulutuskeskuksella. Ruoka oli samaa kuin kaikissa tansanialaisissa juhlissa: pilauta (riisiä maustesekoituksella), kanaa, kalaa, lihaa ja paikallista ruokabanaania. Keittobanaani voidaan nauttia paloina tai muusina, ja sen maku muistuttaa hyvin pitkälti keitettyä perunaa. Juhlajuomana oli tietenkin limpparia.

Juhlan ohjelma

Kuorolaisia

Bukoban piispa tervehtii pieniä juhlijoita

Lapsikuorolaiset juhlaruoalla

Ruokailun jälkeen juhlallisuudet jatkuivat kuorokilpailun merkeissä. Mukana kilpailemassa oli yhdeksän kuoroa lähialueilta sekä bonuksena lapsikuoron esiintyminen sillä välin, kun tuomaristo vetäytyi miettimään voittajakuoroa. Bukobassa kuulee vielä perinteistä moniäänistä kuoromusiikkia, jota säestetään rytmisoittimilla. Harmillista on se, että kaikkialla Tansaniassa näin ei ole, koska sähkösoittimet ovat syrjäyttäneet perinteisen afrikkalaisen musiikin, ja laulutaito on siitä syystä huonontunut. Kuorojen esiintymiset olivat yksi koko reissun kohokohdista. Kun afrikkalainen musisoi, hän tekee sen täysillä ja nauttii siitä. Ehkä juuri siksi erityisesti lasten esiintymistä oli niin mukavaa seurata. Jopa pienimmät, noin 5-vuotiaat, pysyivät hienosti mukana. Heillä on rytmi veressä. 

Kuorolaisia

Voittajakuoro

Sunnuntaina oli vuorossa jumalanpalvelus, johon siirryimme vähän kauemmas keskustasta. Jumalanpalvelus oli minulle ensimmäinen laatuaan täällä Tansaniassa, joten ihmeteltävää riitti. Aika pitkälti meininki oli samanlaista kuin Tuomaksen eilen kuvailemassa jumalanpalveluksessa, joten en kerro siitä nyt sen enempää. Jumalanpalveluksen jälkeen siirryimme ruokailun kautta takaisin majoituspaikkaan ja otimme lopun päivää rennosti. Maanantaina vierailimme vielä hiippakunnan toimistolla, ihastelimme tiloja ja tervehdimme työntekijöitä. Iltaa kohden aloimme valmistautua laivan lähtöön.

Kotiin mennessä matkustimme kakkosluokassa, ja se olikin edellistä laivamatkaa kiintoisampi kokemus. Parin neliön kopista löytyi kuusi sänkyä. Satuimme paikalle ensimmäisinä, joten valitsimme yläsängyt. Ennen laivan lähtöä paikalle ilmaantui vielä neljä muuta aikuista ja pieni lapsi, joka oli isoäitinsä mukana. Herätimme ilmiselvää kiinnostusta kanssamatkustajissa, sillä he päivittelivät ääneen, kuinka samaan hyttiin sattuikin valkoihoisia (wazungu). Lämpötila kohosi hytissä melko koviin lukemiin ja käytävällä oli meteliä koko yön, mutta siitä huolimatta matka taittui mukavasti ja nukkuminenkin onnistui. Kotiväki kuuli laivan tuuttaukset Mwanzassa aamulla seitsemän aikoihin, ja päätteli siitä, että olemme päässeet perille. Reissu oli kaiken kaikkiaan täynnä hienoja ja mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita en olisi päässyt näkemään täällä Mwanzassa. Tansania on hyvin monimuotoinen maa, ja parhaiten siihen tutustuu käymällä monissa eri paikoissa.

Marabu-haikarat rannassa

Liskokaveri hiippakunnan pihassa

Pari banskua lähdössä samalla kyydillä meidän kanssa Mwanzaan

Lopuksi kerron vielä kuulumisia täältä Mwanzasta. Maanantaina rauhallisissa merkeissä alkanut poliittinen mielenosoitus oli muuttunut mellakoinniksi kaupungintalolla, lähellä meidän asuinaluetta. Poliisi tuli paikalle hajottamaan väkijoukkoa kyynelkaasulla, ja koko tämä alue suljettiin. Tuomas ja lapset olivat iltapäivällä onneksi normaalisti pitämässä Suomi-koulua, joten he jäivät sitten vain porttien sisäpuolelle odottelemaan rauhassa tilanteen tasaantumista. Poliisi sai mellakan rauhoittumaan melko nopeasti, ja Tuomas pääsi jo illalla siirtymään kotiin. Kaupungille ei silti voinut enää samana iltana lähteä, joten ruokakaupassa käyminen jäi tälle päivälle. Itse olin eilen vielä Bukobassa, enkä siitä syystä päässyt seuraamaan tilannetta kuin tv-uutisista. Tansania on kaiken kaikkiaan edelleen rauhallinen Afrikan maa, mutta poliittiset ja uskonnolliset yhteenotot ovat lisääntyneet täällä Mwanzassa ja muutamissa muissakin kaupungeissa viime vuosina. Kun tarkkailee ympäristöään ja noudattaa riittävää varovaisuutta, ei tarvitse pelätä. Väkijoukkojen kokoontumisia kannattaa välttää, koska rauhassa alkanut tapahtuma voi huonolla tuurilla kääntyä levottomaksi.