Partio, jota en koskaan käynyt

Halusin 7-vuotiaana partioon, koska naapurin tyttökin halusi. Jo ensimmäisen kerran jälkeen tiesin sataprosenttisella varmuudella, että partio ei ole minun juttuni. Ilmoitin selväsanaisesti vanhemmilleni, että haluan harrastaa jotakin muuta, ja pian musiikki pelastikin minut partiolta. Tuosta ensimmäisestä kerrasta lähtien olen vältellyt kaikkea partiolta haiskahtavaa kuin ruttoa. Kysymys ei ole siitä, että pitäisin partiota jotenkin turhana tai tyhjänpäiväisenä toimintana, päinvastoin. Olen saanut siskoni kautta huomata, että partiossa oppii tarpeellisia taitoja, saa kavereita ja voi tuntea olevansa osa isompaa porukkaa. Partiossa tehdään ympäri maailmaa paljon vapaaehtoista työtä lasten ja nuorten hyväksi. Tästä kaikesta hienosta huolimatta minua puistatti niillä parilla kerralla, kun kävimme vanhempieni kanssa moikkaamassa siskoa suurleireillä. Eihän niillä ollut siellä kunnon vessaa, suihkusta puhumattakaan! Ja nukkuminen piti hoitaa teltassa, apua. Kun auto starttasi kohti sivistystä, huokasin helpotuksesta. Miksi kukaan hakeutuu vapaaehtoisesti sellaisiin oloihin?! Suomalainen kansallisharrastus eli mökkeily menee, kunhan se loppuu silloin, kun on vielä hauskaa. Neljäs päivä alkaa olla minun kohdallani takaraja.

Rippikoulunvetäjäurani aikana olen visusti varonut vihjaamasta, että voisin olla kiinnostunut vaellusripareista. En luultavasti olisi siellä kovin hyvänä esimerkkinä nuorille, kun omakin asenne eräilyä kohtaan on mitä on. Lisäksi tekisin työkaverit ruikutuksellani tavallistakin nopeammin hulluiksi. Onnekasta kyllä, minulle on tähän asti tarjottu vain niitä leirejä, jotka toteutetaan hyvin varustellussa leirikeskuksessa. Partiohengen puute siis luultavasti näkyy päälle päin.

Tämän johdannon jälkeen todettakoon, että Afrikka on mitä mainiointa elämänkoulua minulle. Täällä mikä tahansa wc, josta löytyy jokin pönttöä muistuttava, on ihan virallisesti luksusta. Suurimmassa osassa julkisista paikoista ja ihmisten kodeista wc:n virkaa toimittaa reikä lattiassa tai riuku ulkona. Reikä lattiassa -huussin huuhteleminen hoidetaan kaatamalla vettä käsin perään, jos siihen sattuu olemaan mahdollisuus. Wc-paperia, puhdasta vettä tai saippuaa ei mitenkään itsestäänselvästi ole tarjolla. Täällä on tapana pyyhkiä käteen, ja tästä syystä kaikki asiat pitäisi aina ojentaa oikealla kädellä. Oikea käsi on varattu syömiseen, vasen käsi takapuolen pyyhkimiseen. Kotioloissa meillä on normaalisti käytettävissämme kunnollinen vessa sekä lämmintä vettä peseytymistä varten. Ongelmallisia tilanteita syntyykin käytännössä silloin, kun ollaan jossakin muualla. Bukobasta palatessa kävin katsastamassa laivan vessan todetakseni, että selviän hyvin aamuun asti käymättä siellä. Nenäliinoja ja käsidesiä on hyvä pitää aina mukana, sillä niille saattaa tulla käyttöä. Minua on tosin kiusattu sanomalla, että tulee vielä päivä, jona ne ovat unohtuneet kotiin…!

Normaalioloissa olen kunnon tälläytyjä, mutta täällä olen joutunut joustamaan myös pukeutumis- ja kauneudenhoitonormeistani. Kun lähtee matkaan neljän hameen ja noin kymmenen paidan kanssa, eikä omassa taloudessa ole pesukonetta, tulee eteen väistämättä tilanteita, joissa todetaan vain, että ehkä tämä vihreä paita sittenkin sopii sinisen hameen ja punaisen huivin kanssa. Paras sopia, kun ei tähän hätään ole muutakaan vaihtoehtoa! Normaalisti saatan käyttää pitkätkin tovit miettien, mitkä vaatteet sopivat parhaiten yhteen. Toisaalta täällä säästyy aamuisin aikaa, kun ei ole liikaa vaihtoehtoja. Kadun ihmisiä silmäillessä tosin käy ilmi, että paikallisten mielestä kaikki maailman värit ja kuviot sopivat yhteen. Miksi siis itsekään ottaisin paineita?

Samoin kauneudenhoito on yksinkertaistunut kummasti. Jossakin vaiheessa tajusin, että kun meikkivoide loppuu, uutta ei ole ihan niin vain saatavilla – ainakaan näissä sävyissä… En ole toistaiseksi nähnyt missään mzungujen omaa meikkikauppaa. Suurin osa meille tutuista kosmetiikkatuotteista ei ole muutenkaan löytänyt tietään tänne. Mwanzan supermarketeista löytyy kyllä saippuaa ja hyvällä tuurilla shampoota, mutta siihen se sitten pitkälti jääkin. Tavallisten kosteusvoiteidenkin kanssa täytyy olla tarkkana, sillä osa niistä sisältää muun muassa vaalentavia ainesosia, joiden terveellisyyden voi jokainen päätellä itse. Spesiaalimmat tuotteet, kuten silmänympärys-, kynsinauha- ja meikinpohjustusvoiteet voi ainakin unohtaa. Siispä säännöstelen kaikkia kauneustuotteitani, ja käytän meikkiä paljon aiempaa harvemmin. Ihan hyvin se elämä sujuu näinkin. Myös hiusten suhteen olen kokenut oivaltamisen iloa: käyttämällä huivia joka kolmas päivä voi kätevästi pidentää pesuvälejä. Täällä kaikilla on muutenkin huivi päässä, joten sen käyttäminen on ihan katu-uskottavaa. Turbaanin sitominen vaatii vielä harjoittelua, mutta edistyn pikkuhiljaa. Partiolaiset ovat tosin tietysti keksineet bad hair day -huivitkin jo valovuosia ennen minua, mutta en anna sen häiritä.

Vakavasti puhuen, suurin osa ihmisistä elää täällä jatkuvissa leiriolosuhteissa. Niin mukavaa kuin partioleireily onkin, alkavat useimmat partiolaisetkin varmasti jossakin vaiheessa kaivata takaisin kotiin hiukan helpompiin olosuhteisiin. Aikansa kutakin. Vaan entäs, jos leiri vain jatkuisi ja jatkuisi päivästä toiseen? Esimerkiksi Mwanzan kukkuloilla eletään pahimmillaan vuodesta toiseen ilman puhdasta juomavettä, peseytymismahdollisuuksia, hygieenistä vessaa ja kunnollisia ruoanlaittomahdollisuuksia, sähköstä puhumattakaan. Siellä pysyvästi selviytyminen vaatii meille täysin vieraita taitoja ja kestävyyttä. Pidän paikallisia ihmisiä arjen sankareina.

Olkoon tämä matka minulle partio, jota en koskaan käynyt. Ehkä opin vielä jotain.

Paikallinen vessa sieltä luksuspäästä