Maalla on mukavaa

Minulla oli tänään pitkä päivä, samoin Tuomaksella. Tuomas lähti eilen Mikon kanssa kokoukseen Ukerewen saarelle ja palasi tänään. Itse lähdin tänään heti aamulla Pian, Hannan ja erään maman kanssa viemään yhtä kummilasta autolla kouluun noin 160 kilometrin päähän Mwaduihin. Yritimme toteuttaa tämän reissun jo maanantaina, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun kouluun saattelemamme oppilas sairastui kesken matkan. Reissu siirtyi siis tälle päivälle. Tänään onnistuimmekin matkassamme, joten kummilapsi jäi nyt aloittelemaan opintoja hänelle uudessa sisäoppilaitoksessa. Koulun rehtori esitteli samalla meille koulua. Minua ihastuttivat eniten koululle kuuluvat, kaikessa rauhassa ympäriinsä käyskentelevät vuohet, erityisesti todella suloiset pikkukilit. Aloin jo suunnitella, kuinka minun luokassani voisi olla luokkakili, joka olisi sekä minun että oppilaiden lellikki. Kaikkien mielestä olisi varmasti ihanaa paijata sitä pitkin päivää! Kuinka söpöä se olisi. Harmi, että parhaat suunnitelmat ovat aina hankalimmin toteutettavissa – luokkakili taitaa monestakin syystä jäädä haaveeksi. Olen tosin suunnitellut täällä ottavani meille kotiinkin vaikka mitä eläimiä. Kummallista, miten ihminen voikin yhtäkkiä muuttua näin suureksi eläinten ystäväksi. Ehkä se johtuu siitä, että täällä eläimiä näkyy joka paikassa, ja niiden seuraan tottuu väkisin.

Tytöt pyykkäämässä

Koulun keittiö

Jätettyämme tytön tutustumaan uuteen kouluun lähdimme etsimään ruokapaikkaa. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, koska Mwadui ei ole mikään metropoli. Yhdessä paikassa joku olisi suostunut valmistamaan meille riisiä ja papuja, mutta jatkoimme kuitenkin matkaamme. Lopulta löysimme erään paikallisen baarin yhteydessä sijaitsevan keittiön, jossa oli ranskanperunoita tarjolla. Tilasin chipsi mayain, se on aina varma valinta. Baarissa oli asiakkaana muutama mies, jotka halusivat kovasti viritellä keskustelua meidän kanssamme. Lähtiessämme minulle tarjottiin vielä mahdollisuutta päästä yhden heistä vaimoksi. Jätin väliin, vaikka siitä hyvästä hän olisi kuulemma lahjoittanut kokonaisen kasan lehmiä.

Kotimatkalla seurailin auton ikkunasta tien varsilla näkyviä savimajoja sekä lehmä- ja vuohilaumoja, onnistuinpa bongaamaan aasejakin. Eläinten lähettyvillä näkyi pieniä lapsia keppi kädessä paimenessa. Matka taittui lupaavaa vauhtia, mutta yhtäkkiä auton rengas puhkesi. Ei muuta kuin auto tien sivuun ja renkaanvaihtohommiin. Ympärille kerääntyi parikymmentä ihmistä tarkkailemaan tilannetta. Valkoiset mamat vaihtavat rengasta, tämä on pakko nähdä! Yhtä nuorta poikaa lukuunottamatta kukaan isännistä ei tarjoutunut auttamaan, vaan he valitsivat mieluummin sivusta seuraamisen. Välillä uteliaimpia lapsia oli pakko pyytää siirtymään hieman kauemmas. Hanna ja Pia suorittivat esimerkillisesti renkaanvaihdon, vaikka tunkin kanssa olikin hieman hankaluuksia. Lähetystyöntekijän on osattava monenlaista, jotta ei joudu pulaan liikkuessaan ympäriinsä. Rengasrikko on hyvä esimerkki tilanteesta, joka on hyvä kyetä tarvittaessa hoitelemaan vaikka yksin. Lopulta pääsimme jatkamaan matkaa, ja ehdimme kotiin hiukan ennen pimeän tuloa.

Harjoittelumme lähestyy loppuaan. Aika on mennyt uskomattoman nopeasti! Huomenna aamulla saamme tänne ystäviä Suomesta, he viipyvät viikon verran. Viimeisellä viikolla käymme kahdestaan Sansibarilla, ja sitten lähdemmekin jo kotiin. Kotiinpaluu tuntuu samaan aikaan mukavalta ja haikealta. Onneksi saamme ennen sitä kuitenkin vielä nauttia Tansaniasta kokonaiset kaksi viikkoa.

Leoa etsimässä

Kuljeskelen pihamaalla ja katselen ympärilleni. Vaikka pysähdyn jokaisen kiven kohdalla, en löydä etsimääni. Voisiko se olla tuon nyppylän takana? Onko se voinut mennä ojaan, jolla johdetaan sadevedet pois pihasta? Entä tuo pensas, jos se onkin piiloutunut sinne. Olen tehnyt saman kierroksen joka ilta jo viikon ajan, enkä vieläkään ole löytänyt etsimääni. Leo on kateissa! Ovatko yölliset varkaat vieneet sen?

Viimein löydämme etsimämme yläpihalta, josta en alun perin osannut katsoa. Ehkä puutarhuri on nostanut sen sinne, eihän se itse osaa kiivetä portaita. Nyt Leo-kilpikonna heiluttelee kinttujaan emäntänsä käsissä ja tuhisee pahastuneena. Voi ei! Sillä on punkkeja niin kilvessä kuin kilven allakin. Ne pitää tietysti saada pois, mutta se ei taida tuntua mukavalta. Leo ainakin taistelee kaikin voimin tätä vastaan ja välillä auttajan sormet jäävät puristuksiin kilven ja jalkojen väliin. Yksi kerrallaan mustat pallomaiset mönkijät irtoilevat, ja lopulta toistakymmentä iljetystä on saatu pois nahasta. Leo pääsee jatkamaan tyytyväisenä seikkailujaan. Suojavärinsä turvin se katoaa näköpiiristä. Koskahan näen sen taas seuraavan kerran?

Valmistuvien juhla

Kun tansanialainen lapsi saa ala-asteen käydyksi, sitä on syytä juhlistaa isosti. Onhan jo ihme, että hän ylipäänsä pysynyt elossa elämänsä ensimmäiset kolmetoista vuotta ja sen lisäksi saanut vielä jotain suurta valmiiksi tänä aikana. Koulutus ei ole itsetäänselvyys Tansaniassa, sillä vain vajaa 70 prosenttia tansanialaisista osaa lukea. Graduation-tilaisuudessa valmistuvat oppilaat puetaan brittilaisittäin neliöhattuun ja kiiltävään kaapuun. Juhlaan kutsutaan aina tärkeitä kunniavieraita, juhlatila on upeasti koristeltu ja suuren juhlan merkiksi tarjolla on ruokaa ja limonadia.

Pääsimme viime viikolla mukaan tällaiseen valmistujaistilaisuuteen, sillä yksi Lähetysseuran kummilapsista sai ala-asteen päättötodistuksen ja tietysti myös meidät kutsuttiin mukaan. Koululta oli ilmoitettu edellisenä päivänä, että juhla alkaa kahdeltatoista. Erinäisten, hyvin afrikkalaishenkisten sattumusten vuoksi ehdimme paikalle vasta hieman kahdentoista jälkeen. Pieni yllätys oli se, että saavuttuamme majoitusparakkiin rakennettuun juhlatilaan, huomasimme olevamme ensimmäisten joukossa paikalla. Musiikki soi tietysti jo korvia vihlovalla volyymilla, mutta muutoin mitään aktiivista toimintaa juhlan aloittamisen eteen ei näyttänyt olevan. Pian myös selvisi, että musiikkivastaavilla oli käynnissä oma soundcheck, sillä biisit vaihtuivat hyvin tiuhaan tahtiin ja mikrofonilla yritettiin saada ääni kuulumaan vielä musiikin päälle. Lisäsi melko hurjassa lämpötilassa muovituoleilla istuessa alkoi olla tukalan kuumat oltavat. Juhla ei kaikista toiveistani huolimatta alkanut ennen kuin paikalle odotetut kunniavieraat saapuivat vihdoin lähes kahden tunnin odotuksen jälkeen.

Juhlan aluksi eri luokat kävivät esittämässä omat ohjelmanumeronsa samaan tapaan kuin suomalaisessa kevätjuhlassakin on tapana. Muutamien tanssi- ja laulunumeroiden jälkeen oli luvassa liikuntaryhmän akrobatiaesitys ja partiolaisten esitys. Liikuntaryhmäläiset tekivät laattalattialla näyttäviä permantosarjoja kärrynpyörineen ja voltteineen. Onneksi vahinkoja ei sattunut, sillä lattialla ei tietenkään ollut minkäänlaista patjaa. Partiolaisilla sen sijaan oli suorastaan järkyttävä sotilasesitys, jossa kovaäänisin poikalapsi huusi purjeet lepattaen ohjeita muille. Komennot oli lainattu armeijan sulkeisista, mutta kuri tuntui olevan armeijaakin kovempi. Partiolaiset marssivat pois lavalta pitäen käsissään mielikuvituspyssyjä. Tansanialainen partioharrastus on melko kaukana siitä, mitä me pidämme partiona! Juhlan päättivät koulun rehtorin, koulun omistajan ja pääkunniavieraan puheet. Itse olisin ehkä sijoittanut puheet mieluiten juhlan alkupuolelle, jolloin juhlavieraat olivat vielä suhteellisen hyvissä voimissa. Loppuun jätetyt puheet saivat osan yleisöstä poistumaan ja toiset jutustelemaan vierustovereiden kanssa.

Eniten ihmetystä herätti se, että juhlatilan lava oli varattu kunniavieraille. Tämä tietysti tarkoitti sitä, että kaikki esitykset suunnattiin heille, jolloin esiintyjät olivat aina selkä yleisöön päin. Onneksi sentään valmistuvat istuivat vinottain, joten he näkivät esitykset sivusta ja saivat toivottavasti jotakin irti omasta juhlastaan. Vaikka esityksistä ei huonon näkyvyyden vuoksi jäänyt paljon käteen, oli huolehdittu siitä, että kaikki taatusti kuulevat hyvin. Tansaniassa äänentoistolaittessa on vain yksi asento: nupit kaakossa, jos laitteet toimivat!  Vain harvoin laitteet ovat täysin kunnossa, joten pääsääntöisesti äänenlaatu on äärimmäisen huono, mitä tietysti kompensoidaan sillä, että väännetään lisää volyymia. Vaikka tällaiset asiat turhauttavat meitä eurooppalaisia täällä aika ajoin, on syytä muistaa, että tansanialaisten tapa juhlia on kaikessa erilaisuudessaan aivan yhtä arvokas ja oikea kuin meidän eurooppalaistenkin. Jotenkin suomalaisille tuttu pönöttäminen ei oikein kuulu tänne. 

Kun juhlallisuudet oli vihdoin saatu päätökseen, tarjottiin kaikille juhlavieraille tansanialainen juhla-ateria. Tarjolla oli valkoista riisiä, maustettua riisiä eli pilauta, lihaa, kasviksia, papuja, chilikastiketta eli pili piliä sekä tietysti limonadia. Ruokailu suoritettiin käsin, kuinkas muutenkaan. Tällä kertaa edes epämääräiset lihakikkareet eivät päässeet yllättämään niin pahasti kuin pili pili. Chilikastikkeessa oli niin paljon potkua, että viimeisetkin nesteet, jota kehossa vielä oli neljän tunnin istumisen jälkeen, puskivat ulos tuskaisena hikenä. Ensimmäistä kertaa täällä ollessamme pääsi käymään niin, että minulle iski nestehukka ja olo oli illalla sen mukainen.

Valmistuvalle on tapana antaa lahjaksi paperista tehty lei

Raamattukoulun vierailevat tähdet

Tänään pääsimme Hanna-papin mukana päiväksi opettamaan Nyakaton Raamattukoululle. Tehtävänämme oli suunnitella puolentoista tunnin setti nuorisotyöhön liittyvää opetusta ensimmäisen ja toisen vuoden evankelistaopiskelijoille. Kuten olemme aiemmin kertoneetkin, toisin kuin meillä Suomessa, täällä kirkon työntekijöiksi koulutetaan pappien lisäksi myös evankelistoja. Evankelistan ja papin tehtävät ovat osittain samoja, mutta ainoastaan pappi voi hoitaa tietyt kirkolliset toimitukset. Nuorisotyöntekijöitä täällä ei sen sijaan tunneta lainkaan, joten evankelistoille kuuluu jonkin verran myös nuorisotyötä. Tästä johtuen heidän koulutuksensa sisältää nuorisotyöhön liittyviä opintoja. Evankelistan koulutus kestää kaksi vuotta.

Raamattukoulun piha

Suunnittelimme ohjelman yhteistyössä Hannan kanssa, ja hän toimi oppitunneilla myös tulkkina, koska opiskelijat eivät pääsääntöisesti osaa englantia. Haastavaa suunnittelusta teki jälleen kerran se, että monet meidän näkökulmastamme erittäin tutut ja tavalliset työtavat ovat täällä ennenkuulumattomia. Päätimme aloittaa oppitunnin esittelemällä itsemme ja leikkimällä sen jälkeen monille rippikoulutyöntekijöille tuttua Mä tykkään -leikkiä. Leikin ideana on se, että leikkijät kääntävät selkänsä piirin keskustaan päin, ja jokainen kertoo vuorollaan, mistä tykkää. Kaikki samasta asiasta tykkäävät kääntävät hetkeksi kasvonsa piirin keskustaan päin, minkä jälkeen on seuraavan leikkijän vuoro kertoa. Koska tällaiset leikit eivät ole tansanialaisille tuttuja, pelkäsimme, että jokainen leikkijä kopioi ensimmäisenä annetun mallin. Laajensimme leikkiä niin, että tykkäämisen sijaan voi kertoa yhden asian vaikkapa perheestään, ja kaikki, joilla on sama tilanne, kääntyvät. Leikki onnistui molemmilla ryhmillä hienosti. Lopuksi kerroimme, että samaa leikkiä voi hyvin leikkiä myös nuortenryhmän kanssa.

Leikin jälkeen jakaannuimme kahteen porukkaan. Toinen ryhmä jäi minun kanssani pelaamaan Raamatun henkilöihin liittyvää muistipeliä, ja toinen puoli lähti Tuomaksen ja Hannan matkaan tekemään rautalanka-askartelua. Muistipeli ei ole konseptina täällä tuttu, joten opetimme senkin ryhmille aivan kädestä pitäen. Muistipelin idea oli se, että parin muodostavat joku Raamatun henkilö ja selitys sille, kuka hän on, esimerkiksi Maria – Jeesuksen äiti tai Sakkeus – pieni mies puussa. Ensimmäisen puolikkaan ryhmän kanssa ongelmaksi muodostui se, että opiskelijat sekoittivat kaikki kortit jokaisen vuoron jälkeen, jolloin heidän oli vaikea löytää pareja. Kun tämä väärinkäsitys korjattiin, peli alkoi sujua. Opiskelijat tuntevat Raamatun hyvin, joten siltä osin pelaaminen ei juuri tuottanut ongelmia.

Muistipeli

Tuomaksen käsityöpajassa askarreltiin enkeleitä. Onnistuimme löytämään torilta askarteluhelmiä ja rautalankaa, jota muotoilemalla saatiin aikaan enkelihahmo. Pohdimme etukäteen, miten askartelun kanssa mahtaa käydä, koska löytämämme rautalanka ei ollut kaikkein helpoimmin muotoutuvaa laatua. Opiskelijat työstivät materiaalia vaihe kerrallaan Tuomaksen näyttämän mallin mukaan. Vaikka kaikki eivät ole tottuneet tekemään käsitöitä, oli tuloksena hienoja enkeleitä. Niiden kotiin saaminen tuotti suurta iloa joillekin opiskelijoille. Olimme itse iloisesti yllättyneitä lopputuloksista.

Mallikappale

Tuomas, Hanna ja opiskelijat

Käsityönopettaja työssään

Työt koristeluvaiheessa

 Oppitunnin päätteeksi opetimme raamattukoululaisille Pekka Simojoen Evankeliumin swahilinkielisenä versiona. Kappaleen on kääntänyt eräs tansanialainen, suomea osaava mies. Harjoittelimme ennakkoon, jotta osaisin laulaa kunnolla swahiliksi! Laulaminen ei ole täällä vierasta, joten opiskelijat tulivat mukaan innolla ja oppivat kappaleen nopeasti. He jatkoivat laulamista vielä oppitunnin jälkeenkin.

Kuoromusiikkia Pasiansissa

Olimme Tuomaksen kanssa eilen seuraamassa kuorokonserttia, joka pidettiin noin kolmen kilometrin päässä, Pasiansin kirkossa. Hauska nimi muuten kaupunginosalle, Pasiansi… Sovimme, että matkaamme Pasiansiin hiippakunnan kuoron kyydillä, joten olimme yhdeltä hiippakunnan pihassa odottelemassa meille tuttua kuorolaista. Söimme kotona varmuuden vuoksi kunnolla, jos reissu venähtääkin iltaan asti. Tultuamme hiippakunnan pihaan huomasimme, että kuoro oli juuri syömässä, ja meillekin tietysti tarjottiin ruokaa. Yritimme kieltäytyä kohteliaasti vedoten täyteen mahaan, mutta se ei tietenkään onnistunut, sillä ruoalle ei ole tapana sanoa ei. Niinpä saimme eteemme todella reilut lautaselliset riisiä, keittobanaania, pilauta, papukastiketta ja lihaa. Aloimme tehdä annoksista selvää normaaliin tapaan sormin, mutta hetken päästä eräs kuorolainen tuli tuomaan meille lusikoita. Hän sanoi, että sormin syöminen on liian vaikeaa meille, kun emme ole tottuneet. Vakuuttelimme, että olemme syöneet tällä tavalla ennenkin, sillä emme olisi halunneet valkoisina erityiskohtelua. Otimme kuitenkin lusikat, kun ne meille kerran tuotiin. Koko annoksen syöminen tuotti vaikeuksia, kun vatsa oli jo valmiiksi aivan täynnä. Jotenkin kuitenkin selvisimme. Sitten lähdimme erään kuorolaisen kyydillä kohti Pasiansia.

Kuorokonserttiin osallistui suuri määrä lähialueiden kuoroja. Kaikki lauloivat sekä perinteistä että uudempaa kuoromusiikkia. Uudempi kuoromusiikki on käytännössä laulamista syntetisaattorin säestyksellä. Koska sähkösoittimet ovat rantautuneet tänne, on perinteinen kuoromusiikki jäänyt vähän niiden jalkoihin. Tämä on sääli, sillä ainakin minun mielestäni perinteinen laulu on paljon vaikuttavampaa kuin tämä modernimpi. Kuulimme paljon hyvätasoista kuorolaulua, meidän hiippakuntamme katedraalin kuoro esitti onnistuneesti jopa Halleluja-kuoron Händelin Messias-oratoriosta. Suurin osa kappaleista oli hienoa kuultavaa, mutta tarjolla oli myös silmänruokaa, nimittäin kuorolaisten värikkäät puvut ja koreografiat.

Kesken konsertin viereemme rivin päähän tupsahti yhtäkkiä noin kaksivuotias tyttö vaaleanpunaisessa mekossa. Epäröimättä yhtään hän pyysi päästä syliin, ja niin hän istui ainakin vartin verran sylissäni konserttia kuuntelemassa. Ällistyttävää oli, ettei hän pelännyt meitä lainkaan. Usein meidän valkoisten kohtaaminen vähintäänkin jännittää lapsia, osaa ehkä hieman pelottaakin. Sama pätee myös joihinkin aikuisiin. Tämä tyttö oli kuitenkin toista maata, ja nojasi rentona päätään minua vasten. Ympärillä olevat aikuiset hymyilivät tytön spontaaniudelle. Pelkäsin, että joku etsii häntä, mutta ketään ei näkynyt. Kyselin häneltä, missä äiti ja isä ovat, mutta en saanut vastausta. Jossakin vaiheessa hän sitten jatkoi matkaansa takaisin omien vanhempiensa luo.

Arvelimme, että konsertti todennäköisesti täkäläisen tavan mukaisesti kestää iltamyöhälle, joten päätimme lähteä sopivassa kohdassa kotiin, ettei pimeä pääse yllättämään. Kiittelimme hiippakunnan kuoroa ja ilmoitimme lähtevämme jo edeltä kotiin. He kyselivät, millä aiomme mennä, ja me vastasimme, että kävelemme oikein mielellämme. Tämä aiheutti kauhistusta: Pasiansista Isamiloon, niin hirveän pitkä matka kävellen! Selitimme, että tuo kolmen kilometrin matka ei ole meille mikään ongelma, otamme sen liikunnan kannalta. Niin pääsimme lähtemään. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että paikalliset eivät lainkaan ymmärrä kävelemistä. Etenkään hienot naiset eivät koskaan kävele, vaan kulkevat autolla. Me taitoimme tuon parin kilometrin matkan helposti parissakymmenessä minuutissa. Pasiansilaiset eivät yrittäneetkään peittää ihmetystään nähdessään mzunguja. Meitä valkoisia ei ehkä näy siellä päin kovin usein.

Pasiansia matkan varrelta

Isamilon maisemia

Päästyämme kotiin turvallisesti ennen pimeää hengailimme vielä ulkona eläinten kanssa. Alla on taas muutama kuva pihakavereistamme.

Vikkelä Mwanza-lisko

Pihan nuori kukko

Uskollinen kaverimme Pembe

Matikkavälineitä

Teimme muutamia matematiikkavälineitä varastoon esimerkiksi seuraavaa esikoulunopettajien kurssia varten. Mukana on myös vähän isommille tarkoitettuja välineitä. Kaikki mallit on toteutettu sillä idealla, että kuka tahansa opettaja pystyy tekemään itse tai teettämään oppilaillaan samanlaisen. Kaikkien materiaalien täytyy olla ilmaisia ja helposti saatavissa, joten kuvien mallit on tehty kierrätetyistä kartonkipakkauksista. Yritimme ottaa näitä suunnitellessamme huomioon myös sen, että pedagogiikka on täällä melko erilaista kuin meillä, samoin suhtautuminen välineiden käyttöön.

"Chakula?"

Tansania on yksi maailman köyhimmistä maista. Vuonna 2007 arvioitiin, että reilut 30 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Täällä köyhyyteen törmää päivittäin eri muodoissa. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen rikas, mutta täällä sekin ajatus on muuttunut toiseksi. Olen alkanut pitää rikkauden mittarina sitä, että voi hankkia kaiken tarvitsemansa. Me saamme tarvitsemamme, ja paljon enemmänkin. Täällä suurimman osan elämä on aivan toisenlaista. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen näkeminen tunnu missään. Valkoisena on vaikea kohdata köyhyyttä ja kurjuutta, kun on tottunut ihan muuhun.
 

Kävelemme joka päivä useaan kertaan banaaneja myyvän maman ohi. Hänen ”kauppansa” eli puusta kyhätty pöytä sijaitsee kätevästi parinkymmenen metrin päässä meidän portistamme. Ostammekin häneltä usein banaaneja ohi kulkiessamme. Hänen pienet tyttärensä ovat joka päivä äidin mukana töissä. Välillä tytöt pitävät kauppaa keskenään pystyssä, jos äidin on lähdettävä käymään muualla. Tämä tarkoittaa sitä, että heillä ei ole mahdollisuutta käydä koulua. Tästä huolimatta banaanimyyjä on aina iloinen ja hymyilevä, huutelee meidät nähdessään ”habari za leo, karibuni!” Minulle on täysi mysteeri, miten hän voi näyttää niin onnelliselta.

Banaaninmyyntiä mangopuun alla

 Sato on ollut maaseudulla huono jo parina vuonna peräkkäin. Ihmiset eivät kestä enää kolmatta huonoa vuotta, sillä pahan päivän varalle säilötty ruoka on jouduttu syömään jo edellisenä vuonna. Samoin lehmät on ollut pakko myydä, jotta saataisiin rahaa ostaa ruokaa. Puuvillanmyynnistä on aiemmin saatu tuloja, mutta nyt ostohinta on niin alhaalla, ettei sekään auta. Ihmiset tietävät, että ruoka loppuu kesken viimeistään jouluna, ja aliravittuna on vaikea jaksaa viljellä uutta satoa. Ruoka-avulle on kova tarve. He eivät kuitenkaan heittäydy toivottomiksi, vaan tekevät parhaansa selvitäkseen jollakin tavoin. Mistä he saavat voimaa jatkaa eteenpäin?

Vanha nainen ojentaa pyytävästi kättään meidän suuntaamme. Hänen ulkonäöstään voi päätellä, että hän sairastaa jotakin vakavaa tautia, ehkä lepraa. Hän istuu päivät pitkät jalkakäytävällä keskellä kaupunkia ja toivoo, että joku antaisi kolikon. Ohi kulkee nuori mies ennen näkemättömällä tyylillä yhden jalan ja yhden käden varassa. Hän taittaa matkaansa käytännössä ryömien kadulla, koska hän on raajarikko, eikä hänellä ole kainalosauvoja. Millaista näiden ihmisten arkipäivä on? Missä he asuvat, mistä saavat ruokaa? 

Ajamme autolla mutkaista, töyssyistä tietä kukkuloille. Ohi vilahtelee erilaisia asumuksia. Menemme toimittamaan asiaa erääseen taloon. Talo tarkoittaa kolmea pienentä huonetta, joissa asuu yhteensä vajaat kymmenen ihmistä, lapsia ja aikuisia. Koska perhe on köyhä, he eivät pysty ruokkimaan lapsiaan päivittäin. Perheessä on kolme alle kolmevuotiasta lasta, joista nuorin on sairaana. Hänellä on pahannäköinen paise. Yksi perheen lapsista taas joutuu kävelemään joka päivä neljän kilometrin matkan kouluun ja takaisin. Kesken vierailumme alkaa ukonilma. Kun sataa kaatamalla, taivaalla jyrisee trooppinen ukkonen ja salamat välähtelevät taukoamatta, kukkuloiden ihmiset eivät voi kuin rukoilla, että heidän talonsa ei sortuisi juuri tänään. Mietin pientä koululaista, mahtaako hän pelätä, jos ukkonen yllättää kesken matkan.

Eräs talo kukkuloilla

”Chakula?” kyselevät pienet pojat kadun varressa. He pyytävät ruokaa, usein myös rahaa. Emme anna rahaa, sillä katulapset ovat järjestäytyneet jengeiksi, ja rahat päätyvät aina jengien pomoille. Osa lapsista on kadulla siksi, ettei heillä ole vanhempia. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy katuelämään. Jotkut lapsista ovat karanneet kotoaan ja päätyneet kadulle. Vanhemmat ovat voineet myös lähettää heidät kerjäämään. Syitä on monia, ja jokaisen lapsen tarina on yksilöllinen. Aina he eivät kerro totuutta taustastaan, vaikka sitä heiltä kysyttäisiin. Heitä katsellessa tulee mieleen vanha iskelmä Poika varjoiselta kujalta. ”Hän muuan poika vain on lailla poikain toisten”, laulaa Olavi Virta osuvasti. Näitä poikia nimittäin riittää. ”Ei koskaan äiti häntä kiellä, vaikka vaara vaanii siellä”. Niin, olisipa jossakin äiti näistä jokaiselle, mutta ei ole.