Safari ni hatua: Kuoromusiikkia Pasiansissa

Olimme Tuomaksen kanssa eilen seuraamassa kuorokonserttia, joka pidettiin noin kolmen kilometrin päässä, Pasiansin kirkossa. Hauska nimi muuten kaupunginosalle, Pasiansi… Sovimme, että matkaamme Pasiansiin hiippakunnan kuoron kyydillä, joten olimme yhdeltä hiippakunnan pihassa odottelemassa meille tuttua kuorolaista. Söimme kotona varmuuden vuoksi kunnolla, jos reissu venähtääkin iltaan asti. Tultuamme hiippakunnan pihaan huomasimme, että kuoro oli juuri syömässä, ja meillekin tietysti tarjottiin ruokaa. Yritimme kieltäytyä kohteliaasti vedoten täyteen mahaan, mutta se ei tietenkään onnistunut, sillä ruoalle ei ole tapana sanoa ei. Niinpä saimme eteemme todella reilut lautaselliset riisiä, keittobanaania, pilauta, papukastiketta ja lihaa. Aloimme tehdä annoksista selvää normaaliin tapaan sormin, mutta hetken päästä eräs kuorolainen tuli tuomaan meille lusikoita. Hän sanoi, että sormin syöminen on liian vaikeaa meille, kun emme ole tottuneet. Vakuuttelimme, että olemme syöneet tällä tavalla ennenkin, sillä emme olisi halunneet valkoisina erityiskohtelua. Otimme kuitenkin lusikat, kun ne meille kerran tuotiin. Koko annoksen syöminen tuotti vaikeuksia, kun vatsa oli jo valmiiksi aivan täynnä. Jotenkin kuitenkin selvisimme. Sitten lähdimme erään kuorolaisen kyydillä kohti Pasiansia.

Kuorokonserttiin osallistui suuri määrä lähialueiden kuoroja. Kaikki lauloivat sekä perinteistä että uudempaa kuoromusiikkia. Uudempi kuoromusiikki on käytännössä laulamista syntetisaattorin säestyksellä. Koska sähkösoittimet ovat rantautuneet tänne, on perinteinen kuoromusiikki jäänyt vähän niiden jalkoihin. Tämä on sääli, sillä ainakin minun mielestäni perinteinen laulu on paljon vaikuttavampaa kuin tämä modernimpi. Kuulimme paljon hyvätasoista kuorolaulua, meidän hiippakuntamme katedraalin kuoro esitti onnistuneesti jopa Halleluja-kuoron Händelin Messias-oratoriosta. Suurin osa kappaleista oli hienoa kuultavaa, mutta tarjolla oli myös silmänruokaa, nimittäin kuorolaisten värikkäät puvut ja koreografiat.

Kesken konsertin viereemme rivin päähän tupsahti yhtäkkiä noin kaksivuotias tyttö vaaleanpunaisessa mekossa. Epäröimättä yhtään hän pyysi päästä syliin, ja niin hän istui ainakin vartin verran sylissäni konserttia kuuntelemassa. Ällistyttävää oli, ettei hän pelännyt meitä lainkaan. Usein meidän valkoisten kohtaaminen vähintäänkin jännittää lapsia, osaa ehkä hieman pelottaakin. Sama pätee myös joihinkin aikuisiin. Tämä tyttö oli kuitenkin toista maata, ja nojasi rentona päätään minua vasten. Ympärillä olevat aikuiset hymyilivät tytön spontaaniudelle. Pelkäsin, että joku etsii häntä, mutta ketään ei näkynyt. Kyselin häneltä, missä äiti ja isä ovat, mutta en saanut vastausta. Jossakin vaiheessa hän sitten jatkoi matkaansa takaisin omien vanhempiensa luo.

Arvelimme, että konsertti todennäköisesti täkäläisen tavan mukaisesti kestää iltamyöhälle, joten päätimme lähteä sopivassa kohdassa kotiin, ettei pimeä pääse yllättämään. Kiittelimme hiippakunnan kuoroa ja ilmoitimme lähtevämme jo edeltä kotiin. He kyselivät, millä aiomme mennä, ja me vastasimme, että kävelemme oikein mielellämme. Tämä aiheutti kauhistusta: Pasiansista Isamiloon, niin hirveän pitkä matka kävellen! Selitimme, että tuo kolmen kilometrin matka ei ole meille mikään ongelma, otamme sen liikunnan kannalta. Niin pääsimme lähtemään. Tämä on hyvä esimerkki siitä, että paikalliset eivät lainkaan ymmärrä kävelemistä. Etenkään hienot naiset eivät koskaan kävele, vaan kulkevat autolla. Me taitoimme tuon parin kilometrin matkan helposti parissakymmenessä minuutissa. Pasiansilaiset eivät yrittäneetkään peittää ihmetystään nähdessään mzunguja. Meitä valkoisia ei ehkä näy siellä päin kovin usein.