"Chakula?"

Tansania on yksi maailman köyhimmistä maista. Vuonna 2007 arvioitiin, että reilut 30 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella. Täällä köyhyyteen törmää päivittäin eri muodoissa. En ole koskaan ajatellut olevani erityisen rikas, mutta täällä sekin ajatus on muuttunut toiseksi. Olen alkanut pitää rikkauden mittarina sitä, että voi hankkia kaiken tarvitsemansa. Me saamme tarvitsemamme, ja paljon enemmänkin. Täällä suurimman osan elämä on aivan toisenlaista. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei sen näkeminen tunnu missään. Valkoisena on vaikea kohdata köyhyyttä ja kurjuutta, kun on tottunut ihan muuhun.
 

Kävelemme joka päivä useaan kertaan banaaneja myyvän maman ohi. Hänen ”kauppansa” eli puusta kyhätty pöytä sijaitsee kätevästi parinkymmenen metrin päässä meidän portistamme. Ostammekin häneltä usein banaaneja ohi kulkiessamme. Hänen pienet tyttärensä ovat joka päivä äidin mukana töissä. Välillä tytöt pitävät kauppaa keskenään pystyssä, jos äidin on lähdettävä käymään muualla. Tämä tarkoittaa sitä, että heillä ei ole mahdollisuutta käydä koulua. Tästä huolimatta banaanimyyjä on aina iloinen ja hymyilevä, huutelee meidät nähdessään ”habari za leo, karibuni!” Minulle on täysi mysteeri, miten hän voi näyttää niin onnelliselta.

Banaaninmyyntiä mangopuun alla

 Sato on ollut maaseudulla huono jo parina vuonna peräkkäin. Ihmiset eivät kestä enää kolmatta huonoa vuotta, sillä pahan päivän varalle säilötty ruoka on jouduttu syömään jo edellisenä vuonna. Samoin lehmät on ollut pakko myydä, jotta saataisiin rahaa ostaa ruokaa. Puuvillanmyynnistä on aiemmin saatu tuloja, mutta nyt ostohinta on niin alhaalla, ettei sekään auta. Ihmiset tietävät, että ruoka loppuu kesken viimeistään jouluna, ja aliravittuna on vaikea jaksaa viljellä uutta satoa. Ruoka-avulle on kova tarve. He eivät kuitenkaan heittäydy toivottomiksi, vaan tekevät parhaansa selvitäkseen jollakin tavoin. Mistä he saavat voimaa jatkaa eteenpäin?

Vanha nainen ojentaa pyytävästi kättään meidän suuntaamme. Hänen ulkonäöstään voi päätellä, että hän sairastaa jotakin vakavaa tautia, ehkä lepraa. Hän istuu päivät pitkät jalkakäytävällä keskellä kaupunkia ja toivoo, että joku antaisi kolikon. Ohi kulkee nuori mies ennen näkemättömällä tyylillä yhden jalan ja yhden käden varassa. Hän taittaa matkaansa käytännössä ryömien kadulla, koska hän on raajarikko, eikä hänellä ole kainalosauvoja. Millaista näiden ihmisten arkipäivä on? Missä he asuvat, mistä saavat ruokaa? 

Ajamme autolla mutkaista, töyssyistä tietä kukkuloille. Ohi vilahtelee erilaisia asumuksia. Menemme toimittamaan asiaa erääseen taloon. Talo tarkoittaa kolmea pienentä huonetta, joissa asuu yhteensä vajaat kymmenen ihmistä, lapsia ja aikuisia. Koska perhe on köyhä, he eivät pysty ruokkimaan lapsiaan päivittäin. Perheessä on kolme alle kolmevuotiasta lasta, joista nuorin on sairaana. Hänellä on pahannäköinen paise. Yksi perheen lapsista taas joutuu kävelemään joka päivä neljän kilometrin matkan kouluun ja takaisin. Kesken vierailumme alkaa ukonilma. Kun sataa kaatamalla, taivaalla jyrisee trooppinen ukkonen ja salamat välähtelevät taukoamatta, kukkuloiden ihmiset eivät voi kuin rukoilla, että heidän talonsa ei sortuisi juuri tänään. Mietin pientä koululaista, mahtaako hän pelätä, jos ukkonen yllättää kesken matkan.

Eräs talo kukkuloilla

”Chakula?” kyselevät pienet pojat kadun varressa. He pyytävät ruokaa, usein myös rahaa. Emme anna rahaa, sillä katulapset ovat järjestäytyneet jengeiksi, ja rahat päätyvät aina jengien pomoille. Osa lapsista on kadulla siksi, ettei heillä ole vanhempia. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa syy katuelämään. Jotkut lapsista ovat karanneet kotoaan ja päätyneet kadulle. Vanhemmat ovat voineet myös lähettää heidät kerjäämään. Syitä on monia, ja jokaisen lapsen tarina on yksilöllinen. Aina he eivät kerro totuutta taustastaan, vaikka sitä heiltä kysyttäisiin. Heitä katsellessa tulee mieleen vanha iskelmä Poika varjoiselta kujalta. ”Hän muuan poika vain on lailla poikain toisten”, laulaa Olavi Virta osuvasti. Näitä poikia nimittäin riittää. ”Ei koskaan äiti häntä kiellä, vaikka vaara vaanii siellä”. Niin, olisipa jossakin äiti näistä jokaiselle, mutta ei ole.