Haraka haraka haina baraka

Useat afrikkalaiset sanonnat kuvastavat osuvasti tansanialaisten aikakäsitystä. ”Haraka haraka haina baraka”, kiireellä ei ole siunausta, ja ”eurooppalaisilla on kello, mutta afrikkalaisilla aika” kertovat jotakin oleellista siitä, miten aikaan ja kelloon suhtaudutaan. Kun kerran aikaa on, eikä kiirehtiminen kannata, voi lopputuloksen arvata. Asiat tapahtuvat omana aikanaan, eikä hössöttämistä ymmärretä lainkaan. Mihin tässä on kiire, valmiissa maailmassa? Vaikka mihin, voisi eurooppalainen vastata.

Eurooppalaisen on vaikea käsittää, minkä takia afrikkalainen saapuu sovittuun tapaamiseen iloisesti kaksi tuntia myöhässä ilmoittamatta mitään, ja pitää käytöstään täysin normaalina tapana toimia. Afrikassa esimerkiksi kirkonmenot alkavat sitten, kun ihmiset ovat saapuneet paikalle. Poikkeuksena tästä mainittakoon, että olen kyllä ollut sellaisessakin jumalanpalveluksessa, jossa seurakunnan pastori nuhteli seurakuntalaisia myöhästelystä ja toivoi, että he saapuisivat sovittuna kellonaikana paikalle, jotta päästäisiin aloittamaan ajoissa. Ihmiset ovat erilaisia niin täällä kuin muuallakin, ja joidenkin aikakäsitys on vielä venyvämpi kuin toisten. Yleisesti ottaen täällä on kuitenkin paras aina varautua siihen, että asiat eivät tapahdu sovittuun aikaan.

Olen kärjistetysti kuvailtuna sitä tyyppiä, jonka mielestä ”nähdään kello kolmelta” tarkoittaa tasan tarkkaan sitä, että kello kolmelta nähdään, ja mieluiten paikalla voisi olla jo viisi minuuttia vaille kolme, tai sanomista tulee. Osasin siis etukäteen odottaa, että polttaisin päreet afrikkalaiseen elämänmenoon heti ensimmäisenä päivänä. Tähän mennessä en ole yllättäen kuitenkaan ollut kertaakaan lähelläkään hermostumista. Rento asenne tarttuu, ja toisaalta meillä ei ole täällä suuremmin vastuuta mistään sen kummemmin, koska olemme harjoittelijoita. Meidän näkökulmastamme on siis lopulta aika sama, minä päivänä tehdään mitäkin ja mihin aikaan. Se on vapauttavaa. Nautitaan siitä, mitä milloinkin on meneillään, eikä aina murehdita tulevaa.

Toki välinpitämättömyys kellonaikojen tai päivämäärien suhteen ihmetyttää toisinaan. Ompelijan kanssa sovittiin, että viikko sitten tilaamani vaatteet ovat valmiina tänään, mutta eiväthän ne tietenkään olleet. Positiivista, jos valmistuvat ylipäätään tällä viikolla. Toisaalta, eipä sekään ole elämän tai kuoleman asia, onhan minulla vaatteita jo ennestäänkin. Täällä ei kannata alkaa valittaa tai nyrpistellä naamaansa. Paikalliset eivät ymmärrä tiukkapipoisuutta tai hapanta naamaa, ja pitävät meidän suomalaisten mielestä ihan oikeutettua ”olen maksava asiakas” -tyyppistä raivoamista puhtaasti huonona käytöksenä, vaikka asiakaspalvelija olisikin itse rikkonut oman lupauksensa. Lupauksia ei täällä oteta niin kirjaimellisesti. Valmistuu kun valmistuu, jos ei maanantaina, niin ehkä tiistaina, ja jos ei tiistaina, niin ehkä torstaihin mennessä.

Rennonletkeä asenne näkyy siis myös täkäläisessä työmoraalissa ja tehokkuudessa. Kun esimerkiksi tiet ovat huonossa kunnossa, sähköt voivat mennä kesken työpäivän ja informaatio kulkee jähmeästi, on turha pingottaa. Kalenteriin ei ole järkeä tehdä merkintöjä kuin ehkä korkeintaan jälkikäteen, koska mikään ei kuitenkaan mene kuten piti. Hermoilemalla aiheuttaa vain itselleen ja muille pahaa mieltä. Rentoudellakin on miinuspuolensa: joskus asioita ei vain millään saada aikaiseksi, ja on sanomattakin selvää, että se hidastaa kehitystä. Olen siitä huolimatta alkanut miettiä, olisiko meillä jotain opittavaa afrikkalaisilta tässäkin asiassa.

Esimerkkinä meille länsimaalaisille tyypillisestä kehityshaasteesta mainittakoon arjen hektisyys. Sen lieveilmiöt ovat tuttuja monille vanhemmille ja ammattikasvattajille. Lapset revitään sängystä puoli seitsemältä päiväkotiin ja kouluun lähtöä varten, ja siitä eteenpäin koko päivä onkin täynnä hoputtamista. Ohjaamme lapsia pinnistetyn kärsivällisellä äänellä täyttämään velvollisuutensa – ja nopeasti. Opettajana huomaan itse välillä, että paahdan eteenpäin kuin juna välittämättä siitä, jaksaisivatko oppilaat välttämättä juuri sillä hetkellä omaksua uutta asiaa. Joskus onkin pakko mennä eteenpäin, jotta saadaan tavoitteet täytettyä. Toisaalta tuntuu, että jatkuva kiire on meille länsimaalaisille jonkinlainen elämäntapa, joten kiirehdimme silloinkin, kun ei edes olisi pakko. Omia mottojani ovat valitettavasti muun muassa ”reippaasti nyt”, ”ei me nyt ehditä”, ”viis minuuttia aikaa”, ”mä en kerkee millään nyt”, ”hei ei mitään ylimääräistä säätämistä”, ”nyt ei ehdi haaveilla”, ”puepa reippaasti” ja ”keskitypä syömiseen”. Kuulostaako tutulta?

Aloitettuani viime vuonna työt tajusin, että on asioita, joiden edessä kiireen on pakko väistyä. Kaiken hoputtamisen vastapainoksi haluan järjestää niin, että oppilaat saavat välillä laulaa, tanssia tai kuunnella satua ihan muuten vain kesken koulupäivän ja ladata sillä tavalla akkujaan. Päätin myös, että minulla on oltava välillä aikaa keskittyä kuuntelemaan oppilaiden juttuja. Se ei ole ihan yksinkertaista siksikään, että lapsiryhmän kanssa koko ajan sattuu ja tapahtuu. Lapsille on kuitenkin todella tärkeää saada kertoa päivän kuulumiset, kuten miten viikonloppu meni, tai että lemmikkieläin kuoli edellisenä iltana. Maailmassa vain on asioita, joille täytyy kaiken hässäkänkin keskellä löytyä oma aikansa. Pienikin hetki voi riittää siihen, että lapsi kokee tulleensa kuulluksi ja olevansa tärkeä.

Kunpa voisin laittaa vähän afrikkalaista asennetta pussiin ja avata sen talvella jollakin oikein kiireisellä hetkellä. ”Äkkiä nyt! Ei kun siis… hakuna matata!”

Pihan Leo-kilpikonna on downshiftauksen mestari.

Koskaan ei ole niin kiire, ettei koiraa ehtisi rapsuttaa.