Taidetta kotiin

Emme pääse kovin äkkiä unohtamaan Afrikan-matkaa, sillä sisustuksen uudet elementit muistuttavat kokemuksistamme joka päivä. Hyvä niin! Matkalta tuotu batiikkitaulu ja Tinga Tinga -kortit ovat päässeet seinälle. Batiikkeja ostimme useampiakin mwanzalaiselta taiteilijalta, Mr. Chinalta. Hän on opettaja, joka myy itse tekemäänsä taidetta. Ajattelin jo batiikkeja valitessamme, että yksi niistä sopii täydellisesti meidän keittiöön. Mikkokin lahjoitti meille yhden maalaamistaan tauluista. Se on parhaillaan kehystämössä, mutta sillekin on jo valittu paikka. Taulujen katsominen tuo mieleen niiden tekijät ja Tansanian.

Tinga Tinga -kortit Ikean kehyksillä terästettyinä.

Keittiön batiikkitaulu

Elämää ja elektroniikkaa

Olemme olleet nyt viikon kotona. Näihin päiviin on mahtunut onnea siitä, että olemme taas kotona, mutta myös hämmennystä. On ensinnäkin outoa pamahtaa 30 asteen lämmöstä nollakeliin ja vaihtaa aurinkolasit lennosta pipoon. Jo pelkästään suomalaiseen syyssäähän tottuminen vaatii aikaa. Olemme myös käyttäneet syyslomaviikon hyväksemme ja hoitaneet kaikenlaisia asioita, joita tahtoo kertyä, kun on näin pitkän ajan poissa kotoa.

Päätin aloittaa asioiden hoitamisen tomerasti heti maanantaina aamulla. Koska sukunimeni vaihtui juuri ennen reissuun lähtöä, jäi passin ja ajokortin uusiminen tälle kotiinpaluuta seuraavalle viikolle. Aloitan kierroksen menemällä passikuvaan. Olen vähällä täräyttää liikkeensä ovella tupakoivalle valokuvaajalle reippaasti ”shikamoo”, mutta saan peruutettua sen viime tipassa ja tokaisenkin sen sijaan ”terve”. Passikuva-asian hoitamisessa menee noin kymmenen minuuttia, vaikka juttelen liikkeessä istuvien pappojen kanssa mukavia hetkisen. Menen poliisilaitokselle ja uusin molemmat asiakirjat, yhteensä viisitoista minuuttia. Uusin kuntosalin jäsenyyden, viisitoista minuuttia. Ostan kausikortin junaan, viisi minuuttia. Varaan ajan hammaslääkärille, viisi minuuttia. Soitan pankkiin pyytääkseni luottokorttia uudella nimelläni, viisitoista minuuttia. Mitä tämä outo tehokkuus oikein on? Samojen asioiden hoitaminen olisi Tansaniassa ottanut neljä päivää. Viuhdon pitkin katuja kuin tuulispää, vaikka on vapaapäivä. Tehokkuus ikävä kyllä tarttuu.

Kirjastossa rauhoitun, kun pääsen tuttujen kirjojen äärelle. Vaeltelen huolimattomasti ympäriinsä ja unohdan kokonaan puristaa kassia paniikinomaisesti. Voi olla, ettei sitä kyllä kukaan paikalla olevista eläkeläisistä haluaisikaan ryöstää. Mietin, että unohtaisinpa kassini lojumaan melkein minne päin kaupunkia tahansa, sitä ei todennäköisesti varastettaisi. Todennäköisimmin joku tuttu naama juoksisi jo saman tien perään ja sanoisi: ”Sanna hei, sä unohdit sun laukun.” Tajutessani tämän rentoudun pitkästä aikaa. Kaupungilla asioiminen ei ole Mwanzassa kovin rentouttavaa, mutta pienessä kotikaupungissa ei lähtökohtaisesti tarvitse huolehtia sen paremmin taskuvarkaista kuin auton alle jäämisestäkään. 

Kaupassa ihmettelen, että kylläpä kehitys kehittyy. Meidän poissaollessamme Geisha on ehtinyt kehittää keksin ja Jenkki uuden purukumimaun. Muutamat muutkin tuotteet ovat minulle uusia. Kotonakaan ei ole aivan samanlaista kuin ennen. Mietimme vuorotellen ääneen, että onpas meillä täällä kaikenlaista. ”On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri, on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri”, ja aika paljon muutakin. Tiskikoneen ”löytyminen” herättää suurta iloa. Siinä vasta kätevä laite! Kaikkia näitä meillä ei ollut käytössämme Mwanzassa. Ehkä osaamme arvostaa niitä nyt edes pari viikkoa, ennen kuin ne löytävät meidän ajatuksissamme taas tiensä kilometrin mittaiselle itsestäänselvyyksien listalle. Tunnemme suurta etuoikeutusta – edes hetken.

Anopin meidän jääkaappiin toimittama mango-papaija-jugurtti mahdollistaa pehmeän laskun Tansaniasta Suomeen.

Ensimmäisenä kotipäivänä halusin ehdottomasti syödä uuniperunaa kylmäsavulohitäytteellä.

Pitkä matka kotiin

Aloitimme kotimatkan lauantaiaamuna puoli yhdeksältä, kun kuljettaja tuli hakemaan meitä Sansibarin pohjoisosasta. Ajoimme reilun tunnin Sansibarin lentokentälle, josta lensimme Dar es salaamiin. Olimme Darissa perillä alkuiltapäivästä, joten menimme loppupäiväksi lepäilemään Passionist Fathersien majataloon. Kävimme syömässä majatalon lähellä oikein perinteisen tansanialaisen pikaruoan: grillattua kanaa ja chipsi mayaita. Etenkin viimeksi mainittu toimii aina, kun on nälkä. Tuomas sai tilaamansa ranskanperunoiden sijaan banaania kanan kyytipojaksi, mutta se ei haitannut. Loppuillan lepäilimme Passionisteilla ja koetimme saada ajan kulumaan.

Illalla yhdeltätoista kuljettaja tuli hakemaan meitä, ja matkasimme taas takaisin Darin kentälle. Vedin lähtiessä farkut jalkaan ensimmäistä kertaa kymmeneen viikkoon. Mietiskelin, kehtaanko siirtyä kentälle housut jalassa, ja päätin, että keskellä yötä todistajia tuskin on kovin montaa paikalla. Mwanzassa farkut jalassa kävelevä valkoinen nainen olisi vahva ehdokas vuoden mzungu -palkinnon saajaksi, mutta tähän tilanteeseen ne olivat kaikkein käytännöllisin valinta, Suomessa kun ei ole enää kovin lämmin. Johtuen kuljettajan aikatauluista olimme perillä jo ennen puoltayötä, vaikka lentomme oli tarkoitus lähteä klo 3.45. Odottelimme ensimmäiset pari tuntia kentän ulkopuolella eli siis ulkona, sillä lähtöselvitys ei ollut vielä alkanut. Järkytys oli se, että siihen aikaan yöstä lentokentän pihalta ei saanut ostettua mitään muuta kuin limua juotavaksi. Taksia tarjoavia kuljettajia hengaili tapansa mukaan kentän liepeillä kiitettävät määrät, mutta heidän innokkuudestaan huolimatta onnistuimme pitäytymään kentällä. Päästyämme lähtöselvityksestä eteenpäin huomasimme iloksemme, että kentältä löytyi auki oleva ravintola. Turkish Airlinesin lento Darista Istanbuliin lähti aikataulun mukaan varttia vaille neljä. Siinä vaiheessa olin itse jo suhteellisen kuitti, koska yöunet jäivät kokonaan väliin. Lentohenkilökunta toivotteli pirteästi hyvää huomenta. Puhuimme heille jotakin sekavia kieliä, swahilia tahtoi tulla joka väliin, vaikka tarkoitus oli kommunikoida englanniksi.

Saavuimme Istanbuliin hiukan ennen puoltapäivää, ja taas odottelimme muutaman tunnin jatkolentoa Helsinkiin. Tässä vaiheessa matkaa oli tehty jo vuorokauden ympäri. Tuijotin Istanbulin kentällä tavarapaljoutta suu auki. En ollut muistanut, että on olemassa sellainen asia kuin tax free -myymälä. Astuin sisään kauppaan kuin mistäkin vieroituksesta päässeenä. Länsimaiset ja afrikkalaiset kaupat ovat kuin yö ja päivä. Sitä on vaikea kuvailla, mutta eron todella huomaa, kun on ollut hetken muualla. Taivastelin hajuvesiä jonkinlaisen euforian vallassa. Mwanzassa hajuvesiostokset tehdään torilla hirveässä vilinässä ja omalla vastuulla: jos käy huono tuuri, voi hajuvettä haistaessa menettää tajuntansa, kun ei voi tietää, mitä ainetta pulloon on laitettu. Hinnatkin ovat tietysti hiukan eri luokkaa. Hinnoista huolimatta päätin kuitenkin sallia itselleni pienen kotiintulo-ostoksen.

Helsingin-lennon lähtöaulassa oli edessä uusi shokki: mistä nämä kaikki mzungut ovat ilmestyneet? Näin paljon valkoisia samassa paikassa. Kaiken lisäksi he puhuvat suomea, onpa todella outoa. Unohdin ehkä hetkellisesti, että olemme itsekin valkoisia. Lennon lähtiessä olin ollut hereillä 31 tuntia putkeen, joten väsymys painoi hieman. Olin juuri torkahtamassa, kun kuulin Tuomaksen tiedustelevan lentoemännältä, voisiko vaimolle saada tyynyn. Aika liikuttavaa. En tyynystä huolimatta onnistunut nukahtamaan, vaan olin hereillä vielä viimeisenkin lennon ajan. Kolmen ja puolen tunnin päästä laskeuduimme Helsinki-Vantaalle. Katselimme rakkaita maisemia koneen ikkunasta isänmaallisten tunteiden vallassa. Koneessa soi turkkilainen perinnemusiikki, mutta minun korvissani se kuulosti erehdyttävästi Sibeliuksen Karelia-sarjalta tai Andante festivolta.

Äiti ja iskä odottivat tuloaulassa. Matkalla kotiin ihmettelin hiljaisuutta: auto ei pitänyt mitään ääntä, eikä mistään kuulunut muutenkaan mitään. Ainoastaan metsät kahisivat moottoritien ympärillä. Kun avasin kotioven, tuntui, kuin olisin astunut johonkin tuttuun, mutta silti täysin vieraaseen paikkaan. Ensimmäinen ajatus oli se, että jonkun on täytynyt juuri maalata täällä seinät ja pestä matot. Näin ei ollut tapahtunut, mutta meidän silmissämme vanha koti näytti puhtauden perikuvalta. Missään ei ollut hiekanmuruakaan. Seinillä ei juossut yhtään liskoa. Aikamme ihmeteltyämme totesimme, että onpa hienoa olla kotona. Koko ilta meni ihmetellessä sitä tosiasiaa, että olemme taas kotikaupungissa. Nukahdimme omaan sänkyyn täyden hiljaisuuden vallitessa.

Darin kentällä keskellä yötä

Paratiisisaarella

Reissumme huipentuu häämatkaan Sansibarilla. Sansibar on joukko Tansanialle kuuluvia saaria, joita ympäröi Intian valtameri. Me olemme pääsaarella, jota kutsutaan yleisesti Sansibariksi, muita isoja saaria ovat Pemba ja Mafia. Suurin osa Sansibarin asukkaista on afrikkalaisia, mutta saarella asuu myös arabeja. Pääelinkeinot ovat mausteet ja turismi. Saaren väestöstä noin 90 prosenttia on muslimeita, noin seitsemän prosenttia kristittyjä ja kolme prosenttia hindulaisia. Islam näkyykin saaren kulttuurissa voimakkaasti.

Ensimmäiset kaksi päivää vietimme Stone Townissa, Sansibarin kaupungissa. Stone Town on historiallinen ja kaunis kaupunki, josta löytyy paljon katseltavaa ja ostettavaa. Rakennuskantaa leimaa arabien arkkitehtuuri, joten rakennukset ovat koristeellisia. Vanha kaupunki onkin Unescon maailmanperintökohde. Nähtävyyksistä kävimme katsastamassa anglikaanisen katedraalin, vanhan orjatorin ja orjakatakombit. Arabivallan aikana Sansibarille tuotiin orjia Itä-Afrikasta. Sansibar oli vuosikymmenien ajan merkittävä orjakaupan keskus. Osa orjista asui saarella, osa myytiin eteenpäin. Orjakauppa alkoi 1600-luvulla ja päättyi vuonna 1897, jolloin koko saari siirtyi englantilaisten haltuun. Katakombien näkeminen teki meille konkreettiseksi sen, mitä saarella on orjuuden aikoina tapahtunut. Suuret määrät ihmisiä ahdettiin kohtuuttoman pieneen tilaan maan alle odottamaan seuraavaa kauppapäivää, jona heidät myytiin eteenpäin eniten tarjoaville. Kauppapaikalla orjia piiskattiin, ja mikäli orja ei itkenyt, hänestä saatiin parempi hinta. Kun tohtori Livingstone saapui Sansibarille, hän kauhistui orjakaupasta ja alkoi selvittää mahdollisuuksia sen lopettamiseksi.

Stone Townista löytyy kahviloita länsimaalaisten makuun

Keskiviikkona jatkoimme matkaa Stone Townista ylös saaren pohjoisosaan, Nungwin kylään. Ajaessamme tuikitavallisen afrikkalaisen kylän läpi ihmettelimme, voiko täällä todella olla jokin hotelli jossain. Yhtäkkiä tulimme Hiltonin porteille. On absurdia ajatella, että Hiltonin ja kylän erottaa ainoastaan aita, ja silti nämä kaksi paikkaa ovat yhtä kaukana toisistaan kuin Jupiter ja Venus. Olemme saaneet nauttia todellisesta luksuskohtelusta ja viettää hyvin perinteistä häämatkaa. Afrikkalainen vieraanvaraisuus näkyy  täälläkin: koska hotellin henkilökunta tiesi häämatkastamme, he tarjosivat meille tervetuliaisiksi hedelmiä ja kakkua. Aikamme onkin kulunut melko pitkälti syömiseen ja auringon ottamiseen. On mukavaa tehdä kaikkien syvien kokemusten jälkeen jotakin ihan erilaista ja nauttia ennen kotiinpaluuta muutama päivä ihan vain olemisesta.

Jotakin on kuitenkin toisin kuin ennen. Huomaan jatkuvasti miettiväni, mitä muut hotellin asiakkaat tietävät ”oikeasta” Afrikasta? Tuokin minihameessa kävelevä tyttö, onko hän koskaan käynyt lentokentän, taksin ja hotellin ulkopuolella? Se oikea Afrikka ei asu täällä Hiltonissa, vaan se on tuolla kylissä ja kaupungeissa, keskellä elämää. Toisaalta nautimme tietysti valtavasti rennosta olemisesta ja hotellin henkilökunnan passaamisesta, toisaalta mietimme, mitä ulkopuolella olevan kylän asukkaat tekevät. Kun saan eteeni pihviannoksen, toinen puoli minusta on erittäin tyytyväinen. Samaan aikaan toinen puoli leikittelee sillä ajatuksella, että tilaisi ugalia ja papuja ja söisi ne henkilökunnan kauhuksi sormin. Ärsyynnymme tahtomattamme, kun rannalla vastaan tulevat paikalliset huutelevat ”jambo”. Se on eräänlainen turistitervehdys, jota emme ole kuulleet käytettävän Mwanzassa kertaakaan. Vastaamme heille muilla swahilinkielisillä tervehdyksillä, mistä seuraa valtavasti ihmettelyä. He hokevat ”hakuna matata”, ja me yhtä ponnekkaasti ”hamna shida”, mikä hämmästyttää heitä. Juttelimme erään hotellin henkilökuntaan kuuluvan pojan kanssa tästä turistisanastosta. Hän kertoi, että ”jambo” ja ”hakuna matata” ovat kovassa käytössä siksi, että turistien on helppo oppia ne. Totesin, että Leijonakuningas-elokuva on ainakin edesauttanut sitä, että jokainen turisti osaa jo valmiiksi sanoa ”ei huolia”. Hän kertoi, että kyseinen ilmaisu on muutenkin enemmän Kenian swahilia, ei niinkään Tansanian. Tästä syystä sitä ei Tansaniassa kuule muualla kuin turistikohteissa. Olen pohtinut, mikä jambottelussa nyt yhtäkkiä ärsyttää. Viime talven kielikurssilla takerruin helpottuneena samaan sanaan, kun opettaja kertoi, että sitäkin voi käyttää, vaikka se onkin melko turistityylinen ilmaisu. Ajattelin, että ”huh, edes yksi helposti opittava tervehdys”. Samoin ajattelin, että ”hakuna matata” kuuluu varmaankin mwanzalaisten arkisanastoon. Kyllä ajatukset voivatkin muuttua muutamissa viikoissa. Erään minua viisaamman sanat pitävät paikkansa: Afrikan jälkeen elämä ei ole enää aivan entisensä.

Hotellin tervetulokeksi, "the Cookie"

Hotellin ohjatun askartelutuokion tulos

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Kävimme Antin ja Piritan kanssa vielä lauantaina ennen heidän lähtöään kaupunkikierroksella. Siellä pyöriessämme mietin, että tästä täytyy vielä kirjoittaa jotakin. Se päivä oli niin kuvaava läpileikkaus elämästä Mwanzan keskustassa. Kävelimme noin puolen tunnin matkan keskustaan ja suuntasimme kohti toria. Vieraamme halusivat ostaa vielä muutaman asian torilta, joten kävimme etsimässä sandaaleja ja muita matkamuistoja. Tinkaaminen on tansanialaisittain tärkeä kansalaistaito. Vain hölmö tyytyy kauppiaan ilmoittamaan ensimmäiseen hintaan. Tavoitteena on päästä noin puoleen siitä. Valkoisilta pyydetään kaiken lisäksi muutenkin paikallisia korkeampaa hintaa, joten ensimmäistä tarjousta ei kannata siksikään hyväksyä. Olemmekin muiden esimerkkiä seuratessamme oppineet Tuomaksen kanssa suhteellisen hyviksi tinkaajiksi. Ensin kysytään hintaa, ja myyjä ilmoittaa sen. Sen jälkeen kasvoille asetellaan tilanteesta riippuen joko närkästynyt, hämmästynyt tai äärimmäisen huvittunut ilme. Samalla todetaan: ”hah, ei todellakaan”. Tässä vaiheessa myyjä yleensä pyytää ostajalta tarjousta. Ilmoitetaan noin yksi kolmasosa alkuperäisestä pyyntihinnasta. Sitten on myyjän vuoro ihmetellä ja kohotella kulmiaan. Kun tätä näytelmää on jatkettu jonkin aikaa, tulee tilinteon hetki. Jos myyjä ei tule riittävästi vastaan, on aika esittää pois lähtemistä. Yleensä viimeistään silloin ostaja voittaa. Tämänkin torireissun saldona oli monta ostosta, joihin sekä ostaja että myyjä olivat tyytyväisiä.

Torilta päästyämme päätimme käydä kahvilla eräässä kaupungin kahviloista. Sinne matkatessamme törmäsimme rannekepoikaan. Hän on kaupunkireissujen vakiokasvo: nuori mies, joka myy itse tekemiään rannekkeita. Hän on kertonut olevansa entinen katulapsi ja elättävänsä nykyään itsensä rannekkeiden tekemisellä. Olemme ostaneet häneltä jo aiemmin rannekkeet, samoin vieraamme. Tällä kertaa hän halusikin esitellä meille muutamaa maalausta. Kerroimme, että olemme jo ostaneet sen verran maalauksia, ettei enempää mahdu seinille. Hän hyväksyi tämän. Aina tehdessään kauppaa hän muistaa mainita, että myy rannekkeita huomattavasti turistikauppoja halvemmalla ja pyytää valkoisilta saman hinnan kuin muiltakin. Hän myös kutsuu minua siskokseen. Se johtuu ehkä siitä, että hän on meidän kirkkomme jäsen, tosin täällä kaikki ovat muutenkin siskoja ja veljiä keskenään. Kerroimme lähtevämme pian pois Tansaniasta ja toivotimme hänelle onnea tulevaan. Sitä kyllä tarvitaan, sillä Mwanzan turistimäärät ovat melko pienet ja myyntitulos luultavasti sen mukainen. Toivon, että rannekepoika pysyisi terveenä.

Ennen syömään lähtemistä suuntasimme kalaympyrälle, jota koristaa jättimäinen kalaa esittävä patsas. Mwanzalaiset ottavat esimerkiksi hääkuvansa kalapatsaalla, joten mekin halusimme ennen lähtöämme ottaa siinä yhdet kuvat itsestämme. Kävellessämme patsasta kohti väistelimme normaaliin tapaan autoja, mopoja, polkupyöriä, kärryjä ja ihmisiä. Vaatii tuuria havaita oikea hetki tienylitykselle. Huono valinta voi kostautua erittäin ikävällä tavalla. Otin parhaillaan juoksuaskelia tien yli, kun yksi paikallinen nainen tuli kysymään minulta, pelottaako minua. Vastasin, että ei, mutta tosiasiallisesti mietin, voiko täällä ylipäätään liikkua pelkäämättä. Ehkä paikalliset eivät pelkää auton alle jäämistä. Itse olen parissa kuukaudessa ehtinyt vähän tottua liikenteeseen, mutta en siltikään koe oloani rentoutuneeksi sukkuloidessani autojen välissä jalkaisin. Kun pääsen kotiin, pikkukaupungin minimaalinen liikenne tuntuu varmasti aivan vitsiltä.

Tänään jätimme Mwanzan taaksemme ja lensimme Dar es salaamin kautta Sansibarin Stone Towniin. Matka sujui hyvin, vaikka miinuksena olikin pitkä odottelu Dar es salaamissa ennen jatkolentoa Sansibarille. Tämä oli kuitenkin etukäteen tiedossa, joten siinähän se meni kahvilla istuessa. Sansibarin-lennolla meitä viihdyttivät parikymmentä 8-10-vuotiasta luokkaretkeläistä. Heidän jännittynyt hössötyksensä teki olon kotoiseksi ja retket oman luokan kanssa palautuivat mieleen. Toisaalta ei käynyt kateeksi opettajaa, hänellä näytti olevan kädet täynnä työtä. Ei ole aivan yksinkertaista lähteä luokkaretkelle Sansibarille useammaksi päiväksi. Osalle kanssamatkustajista näytti myös aiheutuvan päänsärkyä pikkuväestä. Kun juttelimme luokan opettajan kanssa, hän kertoi heidän viipyvän saarella neljä päivää. Lentokoneessa yksi vesseli pääsi yllättämään ponkaistessaan omalta paikaltaan vessaa kohti vielä minuuttia ennen maan kamaralle laskeutumista. Lentoemäntä oli tilanteen tasalla ja istutti hänet salamana takaisin. Lasten touhujen seuraaminen vei ajatukset omaan luokkaan ja koti-Suomessa odottaviin töihin. Ennen sitä kuitenkin nautimme vielä reissumme varsinaisesta häämatkaosuudesta, nimittäin kaupunki- ja rantaelämästä Sansibarilla.

Asante!

Huomenna lähdemme viimeiseksi viikoksi Sansibarille, ja jos kaikki menee hyvin, viikon päästä tähän aikaan olemme jo kotona. Näin se yhdeksän viikkoa Mwanzassa vierähti, yhdessä silmänräpäyksessä. Lähteminen tuntuu todella haikealta, kun olemme saaneet nähdä niin paljon ja tutustua niin moniin ihmisiin ja paikkoihin. Tämä kokemus ei unohdu koskaan, ainakaan ennen totaalista dementoitumista. Olemme kiitollisia siitä, että saimme tilaisuuden lähteä harjoitteluun. Iloitsemme myös siitä, että olemme voineet jakaa tämän kokemuksen kahdestaan. Tätä voimme muistella vielä vuosienkin päästä.

Tulemmeko koskaan takaisin? Emme tiedä. Toivomme joka tapauksessa, että tämä ei ole viimeinen matkamme Afrikkaan. Eräs suomikoululainen kertoi toivovansa ovea, josta kävelemällä olisi heti Suomessa ja takaisin kävelemällä taas Tansaniassa. Sen oven avulla välimatka kutistuisi olemattomaksi. Tänään jaamme erityisen vahvasti hänen ajatuksensa. Suomikoululaiset ovat opettaneet meille vähintään yhtä paljon kuin me heille. 

Kiitämme lämpimästi Lähetysseuraa, paikallista hiippakuntaa ja kaikkia Mwanzan lähettejä perheineen. Teitä tulee ikävä. Olemme saaneet nauttia suuresta vieraanvaraisuudesta ja päässeet mukaan paikkoihin, joiden kaltaisia emme olisi nähneet missään muualla. Kohtaamiset joidenkin ihmisten kanssa ovat olleet niin mieleenpainuvia, että emme usko unohtavamme niitä ikinä. Kiitämme kaikesta oppimastamme. Oman kiitoksensa ansaitsevat omat työnantajamme Suomessa, sillä he ovat osaltaan mahdollistaneet lähtömme. Emme osaa kuvitella meille sopivampaa tapaa toteuttaa häämatkaa kuin tämä. Asante sana! 

Sanna ja Tuomas

Maisemaa läheiseltä kukkulalta

Yksi kukkulan taloista

Safarilla Serengetissä

Lähdimme sunnuntaina parin päivän mittaiselle safarille Serengetin luonnonpuistoon. Minun ja Tuomaksen lisäksi mukana olivat Antti ja Pirita, jotka saapuivat tänne Mwanzaan lauantaina. Serengeti sijaitsee noin kahden ja puolen tunnin ajon päässä Mwanzasta, joten päätimme jo ennen matkaa, että safarille on ehdottomasti päästävä, kun kerran olemme kätevästi näin lähellä luonnonpuistoa. 

Suomalaiselle luonnonpuiston eläimet ovat tuttuja lähinnä Avara luonto -ohjelmasta. Kuvittele, että katsot telkkarista Avaraa luontoa, ja yhtäkkiä huomaatkin siirtyneesi itse samoihin maisemiin. Parin metrin päässä sinua tuijottavat seepra ja gnuu. Etenkin safarin alkuvaiheessa olo oli epätodellinen. Ovatko nuo parin metrin päässä käyskentelevät norsut todella oikeita? Serengeti on yksi monista Afrikan luonnonpuistoista. Alue on noin 30 000 neliökilometrin laajuinen ja 80 prosenttia sen pinta-alasta on Tansanian puolella. Pääosa Serengetistä on savannia, mutta sieltä löytyy myös metsää. Serengetissä elää yli kaksi miljoonaa kasvinsyöjää sekä tuhansia petoeläimiä, eli katseltavaa riittää. Seeproja, erilaisia antilooppeja, norsuja ja kirahveja näkyy vähän joka puolella, mutta kissapetojen löytäminen on hiukan tuuristakin kiinni. 

Koska omatoimimatka villipetojen kotipaikkaan tuntui haasteelliselta järjestää, päätimme turvautua mwanzalaisen safarifirman palveluihin. Varaamisvaiheessa oli afrikkalaiseen tyyliin monenlaista säätöä, mutta itse safari sujui kaikilta osin loistavasti. Sunnuntain ja maanantain vietimme kokonaan puiston alueella eläimiä katsellen, ja tiistaina ehdimme ajella vielä puoli päivää ympäriinsä ennen alueelta poistumista. Oppaamme oli tehnyt safareita jo seitsemän vuotta, joten hän tiesi, mistä eläimiä löytää. Hänen ansiostaan näimme leijonan, gepardin ja leopardin, vaikka niitä on kaikkein hankalinta havaita. Safariauton kattoluukun ansiosta eläimiä näkee hyvin autostakin käsin. Serengetin alueella autosta saakin poistua vain harvoilla, merkityillä paikoilla.

Serengetistä löytyy monenlaisia majoitusvaihtoehtoja telttaleireistä hienoihin hotelleihin. Me majoituimme Mbalageti Lodgessa, jota voin mielelläni suositella meidän kokemuksen perusteella. Kun saavuimme safarilta kuuden aikaan illalla majoituspaikkaan, henkilökunta odotti meitä kosteiden pyyhkeiden ja mehutarjottimen kanssa. Illallinen oli molempina iltoina erittäin hyvä, samoin aamupala. Huoneemme olivat luksustelttoja, joissa oli yksi seinä kiveä ja muut kangasta. Parasta oli ystävällinen palvelu: tarjoilijat ja alueen vartijat todella tekivät kaikkensa asiakkaiden viihtymisen eteen. Koska alue on hieman sokkeloinen ja mökit sijaitsevat erillään toisistaan, pimeällä ei saanut liikkua yksin, vaan maasai-vartijat saattelivat meidät mökistä illalliselle ja takaisin mökkiin yöksi. Olimme Tuomaksen kanssa hämmentyneitä siitä, että henkilökunta puhui hyvää englantia, ja halusi selkeästi kommunikoida nimenomaan turistikielellä. Täällä Mwanzassa olemme tottuneet siihen, että ainakin keskustelun alku käydään swahiliksi, ja heikkokin swahilin kielen taito on suureksi avuksi ravintolassa ja ostoksilla. Turistialueilla kuitenkin pärjää englannin kielellä, joten Tansaniassa voi hyvin matkustella, vaikkei swahilia osaisikaan.

Alla on muutamia otoksia safarilta. Osa kuvista on Antin ottamia.