Illalla yhdeltätoista kuljettaja tuli hakemaan meitä, ja matkasimme taas takaisin Darin kentälle. Vedin lähtiessä farkut jalkaan ensimmäistä kertaa kymmeneen viikkoon. Mietiskelin, kehtaanko siirtyä kentälle housut jalassa, ja päätin, että keskellä yötä todistajia tuskin on kovin montaa paikalla. Mwanzassa farkut jalassa kävelevä valkoinen nainen olisi vahva ehdokas vuoden mzungu -palkinnon saajaksi, mutta tähän tilanteeseen ne olivat kaikkein käytännöllisin valinta, Suomessa kun ei ole enää kovin lämmin. Johtuen kuljettajan aikatauluista olimme perillä jo ennen puoltayötä, vaikka lentomme oli tarkoitus lähteä klo 3.45. Odottelimme ensimmäiset pari tuntia kentän ulkopuolella eli siis ulkona, sillä lähtöselvitys ei ollut vielä alkanut. Järkytys oli se, että siihen aikaan yöstä lentokentän pihalta ei saanut ostettua mitään muuta kuin limua juotavaksi. Taksia tarjoavia kuljettajia hengaili tapansa mukaan kentän liepeillä kiitettävät määrät, mutta heidän innokkuudestaan huolimatta onnistuimme pitäytymään kentällä. Päästyämme lähtöselvityksestä eteenpäin huomasimme iloksemme, että kentältä löytyi auki oleva ravintola. Turkish Airlinesin lento Darista Istanbuliin lähti aikataulun mukaan varttia vaille neljä. Siinä vaiheessa olin itse jo suhteellisen kuitti, koska yöunet jäivät kokonaan väliin. Lentohenkilökunta toivotteli pirteästi hyvää huomenta. Puhuimme heille jotakin sekavia kieliä, swahilia tahtoi tulla joka väliin, vaikka tarkoitus oli kommunikoida englanniksi.
Saavuimme Istanbuliin hiukan ennen puoltapäivää, ja taas odottelimme muutaman tunnin jatkolentoa Helsinkiin. Tässä vaiheessa matkaa oli tehty jo vuorokauden ympäri. Tuijotin Istanbulin kentällä tavarapaljoutta suu auki. En ollut muistanut, että on olemassa sellainen asia kuin tax free -myymälä. Astuin sisään kauppaan kuin mistäkin vieroituksesta päässeenä. Länsimaiset ja afrikkalaiset kaupat ovat kuin yö ja päivä. Sitä on vaikea kuvailla, mutta eron todella huomaa, kun on ollut hetken muualla. Taivastelin hajuvesiä jonkinlaisen euforian vallassa. Mwanzassa hajuvesiostokset tehdään torilla hirveässä vilinässä ja omalla vastuulla: jos käy huono tuuri, voi hajuvettä haistaessa menettää tajuntansa, kun ei voi tietää, mitä ainetta pulloon on laitettu. Hinnatkin ovat tietysti hiukan eri luokkaa. Hinnoista huolimatta päätin kuitenkin sallia itselleni pienen kotiintulo-ostoksen.
Helsingin-lennon lähtöaulassa oli edessä uusi shokki: mistä nämä kaikki mzungut ovat ilmestyneet? Näin paljon valkoisia samassa paikassa. Kaiken lisäksi he puhuvat suomea, onpa todella outoa. Unohdin ehkä hetkellisesti, että olemme itsekin valkoisia. Lennon lähtiessä olin ollut hereillä 31 tuntia putkeen, joten väsymys painoi hieman. Olin juuri torkahtamassa, kun kuulin Tuomaksen tiedustelevan lentoemännältä, voisiko vaimolle saada tyynyn. Aika liikuttavaa. En tyynystä huolimatta onnistunut nukahtamaan, vaan olin hereillä vielä viimeisenkin lennon ajan. Kolmen ja puolen tunnin päästä laskeuduimme Helsinki-Vantaalle. Katselimme rakkaita maisemia koneen ikkunasta isänmaallisten tunteiden vallassa. Koneessa soi turkkilainen perinnemusiikki, mutta minun korvissani se kuulosti erehdyttävästi Sibeliuksen Karelia-sarjalta tai Andante festivolta.
Äiti ja iskä odottivat tuloaulassa. Matkalla kotiin ihmettelin hiljaisuutta: auto ei pitänyt mitään ääntä, eikä mistään kuulunut muutenkaan mitään. Ainoastaan metsät kahisivat moottoritien ympärillä. Kun avasin kotioven, tuntui, kuin olisin astunut johonkin tuttuun, mutta silti täysin vieraaseen paikkaan. Ensimmäinen ajatus oli se, että jonkun on täytynyt juuri maalata täällä seinät ja pestä matot. Näin ei ollut tapahtunut, mutta meidän silmissämme vanha koti näytti puhtauden perikuvalta. Missään ei ollut hiekanmuruakaan. Seinillä ei juossut yhtään liskoa. Aikamme ihmeteltyämme totesimme, että onpa hienoa olla kotona. Koko ilta meni ihmetellessä sitä tosiasiaa, että olemme taas kotikaupungissa. Nukahdimme omaan sänkyyn täyden hiljaisuuden vallitessa.
.jpg) |
| Darin kentällä keskellä yötä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti