Elämää ja elektroniikkaa

Olemme olleet nyt viikon kotona. Näihin päiviin on mahtunut onnea siitä, että olemme taas kotona, mutta myös hämmennystä. On ensinnäkin outoa pamahtaa 30 asteen lämmöstä nollakeliin ja vaihtaa aurinkolasit lennosta pipoon. Jo pelkästään suomalaiseen syyssäähän tottuminen vaatii aikaa. Olemme myös käyttäneet syyslomaviikon hyväksemme ja hoitaneet kaikenlaisia asioita, joita tahtoo kertyä, kun on näin pitkän ajan poissa kotoa.

Päätin aloittaa asioiden hoitamisen tomerasti heti maanantaina aamulla. Koska sukunimeni vaihtui juuri ennen reissuun lähtöä, jäi passin ja ajokortin uusiminen tälle kotiinpaluuta seuraavalle viikolle. Aloitan kierroksen menemällä passikuvaan. Olen vähällä täräyttää liikkeensä ovella tupakoivalle valokuvaajalle reippaasti ”shikamoo”, mutta saan peruutettua sen viime tipassa ja tokaisenkin sen sijaan ”terve”. Passikuva-asian hoitamisessa menee noin kymmenen minuuttia, vaikka juttelen liikkeessä istuvien pappojen kanssa mukavia hetkisen. Menen poliisilaitokselle ja uusin molemmat asiakirjat, yhteensä viisitoista minuuttia. Uusin kuntosalin jäsenyyden, viisitoista minuuttia. Ostan kausikortin junaan, viisi minuuttia. Varaan ajan hammaslääkärille, viisi minuuttia. Soitan pankkiin pyytääkseni luottokorttia uudella nimelläni, viisitoista minuuttia. Mitä tämä outo tehokkuus oikein on? Samojen asioiden hoitaminen olisi Tansaniassa ottanut neljä päivää. Viuhdon pitkin katuja kuin tuulispää, vaikka on vapaapäivä. Tehokkuus ikävä kyllä tarttuu.

Kirjastossa rauhoitun, kun pääsen tuttujen kirjojen äärelle. Vaeltelen huolimattomasti ympäriinsä ja unohdan kokonaan puristaa kassia paniikinomaisesti. Voi olla, ettei sitä kyllä kukaan paikalla olevista eläkeläisistä haluaisikaan ryöstää. Mietin, että unohtaisinpa kassini lojumaan melkein minne päin kaupunkia tahansa, sitä ei todennäköisesti varastettaisi. Todennäköisimmin joku tuttu naama juoksisi jo saman tien perään ja sanoisi: ”Sanna hei, sä unohdit sun laukun.” Tajutessani tämän rentoudun pitkästä aikaa. Kaupungilla asioiminen ei ole Mwanzassa kovin rentouttavaa, mutta pienessä kotikaupungissa ei lähtökohtaisesti tarvitse huolehtia sen paremmin taskuvarkaista kuin auton alle jäämisestäkään. 

Kaupassa ihmettelen, että kylläpä kehitys kehittyy. Meidän poissaollessamme Geisha on ehtinyt kehittää keksin ja Jenkki uuden purukumimaun. Muutamat muutkin tuotteet ovat minulle uusia. Kotonakaan ei ole aivan samanlaista kuin ennen. Mietimme vuorotellen ääneen, että onpas meillä täällä kaikenlaista. ”On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri, on pakastin, kahvinkeitin, mikroprosessori ja pölynimuri”, ja aika paljon muutakin. Tiskikoneen ”löytyminen” herättää suurta iloa. Siinä vasta kätevä laite! Kaikkia näitä meillä ei ollut käytössämme Mwanzassa. Ehkä osaamme arvostaa niitä nyt edes pari viikkoa, ennen kuin ne löytävät meidän ajatuksissamme taas tiensä kilometrin mittaiselle itsestäänselvyyksien listalle. Tunnemme suurta etuoikeutusta – edes hetken.

Anopin meidän jääkaappiin toimittama mango-papaija-jugurtti mahdollistaa pehmeän laskun Tansaniasta Suomeen.

Ensimmäisenä kotipäivänä halusin ehdottomasti syödä uuniperunaa kylmäsavulohitäytteellä.