Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Kävimme Antin ja Piritan kanssa vielä lauantaina ennen heidän lähtöään kaupunkikierroksella. Siellä pyöriessämme mietin, että tästä täytyy vielä kirjoittaa jotakin. Se päivä oli niin kuvaava läpileikkaus elämästä Mwanzan keskustassa. Kävelimme noin puolen tunnin matkan keskustaan ja suuntasimme kohti toria. Vieraamme halusivat ostaa vielä muutaman asian torilta, joten kävimme etsimässä sandaaleja ja muita matkamuistoja. Tinkaaminen on tansanialaisittain tärkeä kansalaistaito. Vain hölmö tyytyy kauppiaan ilmoittamaan ensimmäiseen hintaan. Tavoitteena on päästä noin puoleen siitä. Valkoisilta pyydetään kaiken lisäksi muutenkin paikallisia korkeampaa hintaa, joten ensimmäistä tarjousta ei kannata siksikään hyväksyä. Olemmekin muiden esimerkkiä seuratessamme oppineet Tuomaksen kanssa suhteellisen hyviksi tinkaajiksi. Ensin kysytään hintaa, ja myyjä ilmoittaa sen. Sen jälkeen kasvoille asetellaan tilanteesta riippuen joko närkästynyt, hämmästynyt tai äärimmäisen huvittunut ilme. Samalla todetaan: ”hah, ei todellakaan”. Tässä vaiheessa myyjä yleensä pyytää ostajalta tarjousta. Ilmoitetaan noin yksi kolmasosa alkuperäisestä pyyntihinnasta. Sitten on myyjän vuoro ihmetellä ja kohotella kulmiaan. Kun tätä näytelmää on jatkettu jonkin aikaa, tulee tilinteon hetki. Jos myyjä ei tule riittävästi vastaan, on aika esittää pois lähtemistä. Yleensä viimeistään silloin ostaja voittaa. Tämänkin torireissun saldona oli monta ostosta, joihin sekä ostaja että myyjä olivat tyytyväisiä.

Torilta päästyämme päätimme käydä kahvilla eräässä kaupungin kahviloista. Sinne matkatessamme törmäsimme rannekepoikaan. Hän on kaupunkireissujen vakiokasvo: nuori mies, joka myy itse tekemiään rannekkeita. Hän on kertonut olevansa entinen katulapsi ja elättävänsä nykyään itsensä rannekkeiden tekemisellä. Olemme ostaneet häneltä jo aiemmin rannekkeet, samoin vieraamme. Tällä kertaa hän halusikin esitellä meille muutamaa maalausta. Kerroimme, että olemme jo ostaneet sen verran maalauksia, ettei enempää mahdu seinille. Hän hyväksyi tämän. Aina tehdessään kauppaa hän muistaa mainita, että myy rannekkeita huomattavasti turistikauppoja halvemmalla ja pyytää valkoisilta saman hinnan kuin muiltakin. Hän myös kutsuu minua siskokseen. Se johtuu ehkä siitä, että hän on meidän kirkkomme jäsen, tosin täällä kaikki ovat muutenkin siskoja ja veljiä keskenään. Kerroimme lähtevämme pian pois Tansaniasta ja toivotimme hänelle onnea tulevaan. Sitä kyllä tarvitaan, sillä Mwanzan turistimäärät ovat melko pienet ja myyntitulos luultavasti sen mukainen. Toivon, että rannekepoika pysyisi terveenä.

Ennen syömään lähtemistä suuntasimme kalaympyrälle, jota koristaa jättimäinen kalaa esittävä patsas. Mwanzalaiset ottavat esimerkiksi hääkuvansa kalapatsaalla, joten mekin halusimme ennen lähtöämme ottaa siinä yhdet kuvat itsestämme. Kävellessämme patsasta kohti väistelimme normaaliin tapaan autoja, mopoja, polkupyöriä, kärryjä ja ihmisiä. Vaatii tuuria havaita oikea hetki tienylitykselle. Huono valinta voi kostautua erittäin ikävällä tavalla. Otin parhaillaan juoksuaskelia tien yli, kun yksi paikallinen nainen tuli kysymään minulta, pelottaako minua. Vastasin, että ei, mutta tosiasiallisesti mietin, voiko täällä ylipäätään liikkua pelkäämättä. Ehkä paikalliset eivät pelkää auton alle jäämistä. Itse olen parissa kuukaudessa ehtinyt vähän tottua liikenteeseen, mutta en siltikään koe oloani rentoutuneeksi sukkuloidessani autojen välissä jalkaisin. Kun pääsen kotiin, pikkukaupungin minimaalinen liikenne tuntuu varmasti aivan vitsiltä.

Tänään jätimme Mwanzan taaksemme ja lensimme Dar es salaamin kautta Sansibarin Stone Towniin. Matka sujui hyvin, vaikka miinuksena olikin pitkä odottelu Dar es salaamissa ennen jatkolentoa Sansibarille. Tämä oli kuitenkin etukäteen tiedossa, joten siinähän se meni kahvilla istuessa. Sansibarin-lennolla meitä viihdyttivät parikymmentä 8-10-vuotiasta luokkaretkeläistä. Heidän jännittynyt hössötyksensä teki olon kotoiseksi ja retket oman luokan kanssa palautuivat mieleen. Toisaalta ei käynyt kateeksi opettajaa, hänellä näytti olevan kädet täynnä työtä. Ei ole aivan yksinkertaista lähteä luokkaretkelle Sansibarille useammaksi päiväksi. Osalle kanssamatkustajista näytti myös aiheutuvan päänsärkyä pikkuväestä. Kun juttelimme luokan opettajan kanssa, hän kertoi heidän viipyvän saarella neljä päivää. Lentokoneessa yksi vesseli pääsi yllättämään ponkaistessaan omalta paikaltaan vessaa kohti vielä minuuttia ennen maan kamaralle laskeutumista. Lentoemäntä oli tilanteen tasalla ja istutti hänet salamana takaisin. Lasten touhujen seuraaminen vei ajatukset omaan luokkaan ja koti-Suomessa odottaviin töihin. Ennen sitä kuitenkin nautimme vielä reissumme varsinaisesta häämatkaosuudesta, nimittäin kaupunki- ja rantaelämästä Sansibarilla.